— Nä, men kära du…
Erkki häpesi niin että hänen täytyi katsoa kattoon. Samassa tunsi hän sydämensä seisahtuvan. Hän oli nähnyt katossa kiiluvan jotakin.
* * * * * *
… Se oli vain tuollainen tavallinen oksanreikä, mutta se oli myös
jotakin paljon enempää. — Jumalasta ei Erkin kotona paljoa puhuttu.
Joskus mainittiin jumalan silmästä, joka "näki kaikkialle". Se oli
Erkin mielestä hyvin ihmeellistä.
Mitenkä se oli mahdollista? Ei suinkaan jumala voinut nähdä peiton alle? Taikka katon läpi? Ikkunasta ei olisi ollut mikään taito kurkistaa, mutta sen edessähän oli uutimet. Voiko jumala nähdä uutimien läpi?
Mutta sitten oli Erkki huomannut, että salin laipiossa oli suuri oksa, joka oli aivan suuren silmän näköinen. Silloin selvisi hänelle tämä salaisuus. Jumala tietysti katsoi oksanreijästä.
* * * * * *
Jumalan sormea ei Erkki sitä vastoin koskaan piennä ollessaan onnistunut näkemään. Siitä myös puhuttiin.
— Minä olen jo hullu, ajatteli Erkki.
Hän katsahti jälleen kauhistuneena ympärilleen. Miksi olivat ne kaikki niin hiljaa? Istuiko hän kuolleiden valtakunnassa taikka vahakuvien keskellä, joita kynttilät räikeästi valaisivat? Ja miksi ne näyttivät kaikki niin keltaisilta? Kenties olikin hän kirkkomaalla. Kenties olikin tämä seura vainajia, joiden tarvitsi vain aukaista vaatteensa näyttääkseen kasan kalisevia luita. — Ainakin tuntui Erkistä itsestään, ettei hänen muuta tarvinnut. Täällähän lemusi suorastaan kalmalle.