Samassa kuuli hän Annin heikosti huudahtavan. Äiti seisoi lasi kädessä, vieraat olivat nousseet ja tulivat kilistämään. Mutta Anni oli purskahtanut valtaisaan itkuntyrskyyn ja syöksyi nyt avopäin ulos.

— Äiti! Mitä sinä sanoit?

Äiti oli äkkiä ruvennut puhumaan vieraille heidän rakkaudestaan, Erkin ja Annin.

— Sinä! Sinä!

Erkin nyrkki oli kohotettu. Hän oli lyömäisillään äitiään. Mutta äiti ei nähtävästi käsittänyt mitään. Hän silmäili kummastuneena ympärilleen, niijaili niijailemistaan ja pyyhkäisi pöydältä pari leivänmurua.

— Äiti! Minä tapan sinut!

Äiti katsoi häntä suoraan silmiin, arasti ja rukoilevasti.

— Älä tapa!

Erkin käsi pysähtyi. Hän tarttui päähänsä ja horjahti kuin juopunut. Mikä oli tämä ääni? Eikö se ollut hänen entinen, suuri äitinsä, hyvä ja hellä, kaunis ja rakkaudesta rikas? Sama äiti, joka oli vyöttänyt palttoon lujemmasti hänen ympärilleen, kun hän oli ollut lähdössä koulumatkalleen, ja joka oli juossut vanhoilla jaloillaan kauas rantaan häntä vastaanottamaan, kun hän oli palannut kesäisiltä veneretkiltään? Ja eikö hän itse ollut entinen Erkki, sama, joka muinoin oli nukahtanut sohvan kulmaan keskellä setien tasaista haastelua, totilasien kilinää ja rauhallisia, autuaita savukiehkuroita? Sama, joka oli lehtipurjeessa tuijottanut, joka oli niittylähteen yli kallistunut ja nähnyt silmänsä niin suurina ja itsetiedottomasti etäisiä aavistavina tyynessä rantavedessä? Olihan kaikki hyvin, olihan pöytä katettu, olivathan kynttilät sytytetyt, odotettiinhan vieraita. Pian oli aisakello tuolla ulkona helähtävä, pian oli piha täyttyvä supiturkkisilla herroilla ja kilisevillä ajopeleillä, pian oli myös isä itse ilmestyvä kamarinsa ovelle vieraita vastaanottamaan …

Erkki itki, itki kuin lapsi. Äiti seisoi hänen vierellään neuvottomana ja silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.