— Poikani, poika raukkani!
Vieraat hälvenivät vähitellen. Pukivat päällysvaatteet ylleen ja hiipivät äänettöminä ulos, katsoen kummallekin kupeelleen, niinkuin olivat tulleetkin. Kenellekään ei pistänyt päähän sanoa jäähyväisiä. He astuivat mykkinä, perätysten pitkin kapeata, lapioitua polkua, tulivat maantielle ja hajosivat kahdelle päinvastaiselle suunnalle. He kulkivat hiljaa ja äänettöminä niinkuin ihmiset, jotka ovat nähneet tulivuoren purkauksen taikka maanjäristyksen ja siitä hengissä pelastuneet. Vapautuksen tunne tahtoisi puhjeta sanoiksi, mutta äskeinen tuskan tunne on vielä liian voimakas ja sulkee suun. Kukin miettii samaa asiaa, mutta kenenkään ei tee mieli siitä ensimäisenä mielipidettään lausua. Näin menivät he kukin kotiinsa hiljaisessa talvi-yössä.
V
MATKAMIES
Mies ajaa pitkin harmaata, yksitoikkoista maantietä. Mihin? Suureen maailmaan. Mistä? Äitiänsä hautaamasta.
Loka räiskyy, kärrynpyörät uurtavat syvälle liejuun. Taivas on tahmeassa usmassa; sade pisaroi kuusten oksissa tien kahdenpuolen. Hetkeksi aukeaa kulkijan edessä harmaa seinä, sulkeutuu kohta jälleen hänen takanaan. Puulta puulle siirtyy hepo, käyden liikkuvat myös miehen ajatukset.
Ei ollut hänessä ollut miestä kohtaloansa murtamaan, ei mitään ratkaisevaa päätöstä tekemään. Hänen hermostonsa olisi vaatinut lepoa; hän ei voinut levätä. Hänen toimeentulonsa olisi vaatinut työtä; hän ei voinut tehdä työtä. Vihdoin oli hänelle tarjottu paikka eräässä vastapuolueen lehdessä. Hän ei vielä tiennyt, ottaisiko hän sen vastaan, mutta hän oli lähtenyt kuitenkin… haluttomasti, harmaassa mielialassa, sumuiselle, kolealle tielle.
Oli kevät, ei päivä paistanut. Oli kevät, eivät linnut laulaneet. Oli kevät, ei käki kukahtanut. — Hän istui harmaasen sadekaapuunsa kääriytyneenä ja värisi vilusta. Eikä hänen mielessään enää ollut yhtään lämmittävää ajatusta.
Se oli lopussa, kaikki oli lopussa. — Äiti ei ollut enää syntymäpäivänsä jälkeen tullut tuntoihinsa. Hän oli houraillut koko ajan. Kun Erkki tarkemmin ajatteli, tuntui hänestä koko tuo pitokohtauskin suurelta houreelta, äidin ja hänen omien aivojensa synnyttämällä kuoleman karkelolta. Niin oli kuolema vihdoin tullut, ei pelottavana, ei julmana ja säälimättömänä, vaan lempeänä vapauttajana ja tervetulleena vieraana. Helpotuksen huokaus oli silloin Erkin rinnasta kohonnut, kun äiti maan poveen laskettiin.
Hän oli viipynyt vielä kotona muutaman viikon, täydellisessä toimettomuuden ja hervaannuksen tilassa, mahdottomana mitään päättämään. — Annin kanssa he olivat puhuneet vain sen, mikä oli välttämätöntä; syntymäpäivästä ei mitään. Eräänä aamuna oli Anni ilmoittanut, että hänelle oli tarjona kiertokoulun opettajattaren paikka läheisessä pitäjässä. Se ei ollut Erkissä minkäänlaisia tunteita herättänyt.