Hän oli tuona kaameana iltana löytänyt Annin kyyristyneenä kylmän vajan nurkkaan, koko ruumis itkusta ja mielenliikutuksesta vapisevana. Hetkeksi oli hänen mielessään silloin välkähtänyt, että Anni oli hänen, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen tuon orvonkukan. Mutta jälleen oli epäilys vallannut hänet. Eihän hän Annia toden teolla rakastanut eikä Anni häntä. Heidän liittonsa olisi ollut vain haalean ystävyyden solmima, sattuman ja erikoisten toistaan seuranneiden asianhaarain saumoittama. Sille ei voinut mitään elämän onnea perustaa. Heidän oli parasta erota.
Ehkä joskus, joskus ennen… Silloin olisi se vielä käynyt laatuun. Nyt oli kaikki myöhäistä.
Eikä hän kuitenkaan ollut eronnut tyhjästä kodistaan ilman eräänlaista kaipausta. Anni oli tullut häntä pihalle saattamaan, käärinyt lämpimän peitteen huolellisesti hänen jalkojensa ympärille. Oli hänen silloin tehnyt mieli vielä viimeisen kerran jättää koko lähtö, hypätä kärryistä, sulkea Anni syliinsä ja koettaa vielä kerran elää elämäänsä… Mutta samassa oli kyytipoika maiskahuttanut suullaan, hepo oli vetäissyt kärryjä ja sinne olivat jääneet harmajaan sadepilveen sekä Anni että koti, kirkko ja äidin vasta peitetty hauta. Hänellä ei ollut enää mitään varaa valittavaa.
Siinä oli majatalo. Kylmä ja kolkko, iloton ja ikävä. — Piirongilla peilin takana oli "Montekriston kreivi", paksuna vihkoteoksena, "kelloromaanina". Hän rupesi sitä selailemaan.
Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. — Kentiesi oli hän sittenkin erehtynyt? Kentiesi olikin hän jättänyt jälelleen elämänsä onnen? Anni! Eikö se ollut hänen kevätpäiviensä morsian, hänen veden neitonsa järven toiselta puolen, hänen nuoruutensa peilikirkkaiden lahdelmien ja lepäävien haavanlehtien ihanne, hänen yksinäisten mielihaaveittensa haltia kummallisina kuutamo-öinä, jolloin mieli riutui kuolemaa ajattelemaan ja elämän lyhyys, kevään kerkeys ja rientävien päivien päätyminen synnytti sydänalaan niin hiukaisevan kaihomielen? Anni! Eikö se ollut hänen myrsky-aikojensa hurja hengetär, Hiiden neiti tulihelmallinen, hiilihehkullinen, joka oli kerran käärinyt hänet mustiin suortuviinsa kesä-yön kalpeassa hämärässä, joka ei häntä jättänyt, joka oli katsonut hänen silmänsä pohjaan ja puhaltanut hänen poveensa sen sammumattoman intohimon, joka ajeli häntä kuin tuuli kellastuvaa lehteä? Anni! Eikö se ollut hänen henkisen kasvamisensa kumppani, silkkisielullinen, murhesilmällinen, hänen kauneimpien ajatuksiensa esine, hänen parhaiden pyrkimyksiensä pyhä Maaria, hiljainen ja hyvä? Anni! Eikö se ollut hänen vaimonsa valio, hänen piikansa pikkarainen pikkaraisessa tuvassa, mesileivän leipoja ja peukkujen pesijä, lapsen liekuttaja ja istuja pitkiä elämänlankoja kasvavan ikkunalaudan? Anni! Eikö se ollut hän, joka kulki ruiskukkasilla, hän, joka keikkui kesäheinän päillä, hän, joka huhuili salojen siimeksessä, hän, joka uiskenteli utuisilla merenselillä kaikkien rantakaislojen kultaisina kahistessa?…
— Ei, ei se niin ollut! koetti Erkki vakuuttaa itselleen, samalla pakottaen silmänsä väkiselläkin kirjan rivejä seuraamaan. Mutta hänen viluiset ajatuksensa tahtoivat välttämättä kiertyä jonkun rakastetun esineen ympärille.
Tuhansissa muodoissa oli Anni häntä kohdannut, tuhansissa mielikuvissa hän oli Annia ajellut, pyytänyt pyhäistä unta, kerjännyt keväistä haavettansa, vavahtanut ohi kulkevaa kuvajaista, seurannut salaperäisen hameen kahinaa kierrättelevillä kaduilla ja katsonut syvälle tuntemattomien naisten silmiin rautatie-asemain tuskallisessa vilinässä. Pilkannut hän oli Annia tupakansavuisissa toveripiireissä, rakastanut Annia porton poloisella vuoteella, vihannut häntä käyskennellessään joulu-aattoina ohi onnellisten ikkunain, ja ylenkatsonut häntä siististi sipisevien perheneitien äidin-pettävissä salin nurkissa. Ikänsä kaiken hän oli Annia ajellut, elämästä etsinyt, kirjoista hakenut, oman mielensä kuvista kokoon rakennellut, nyt oli hän hänet vihdoin löytänyt, nyt oli armas ollut hänen lähellään, häntä silmiin katsonut, hänen sylissään levännyt, pois karannut, pois paennut, kadonnut kaunis hiljaisille hangille, portimon teille, poluille talvisen jäniksen. Vieläkö hän vienon löytäisi, enääkö entisensä yllättäisi?…
— Ei, ei, ei!
Erkki nousi vihanvimmoissaan. Hän ei tahtonut enää Annia ajatella. Hän ei tahtonut enää menneitä muistella. — Jälleen pakotti hän silmänsä kirjan rivejä seuraamaan.
Montekristo oli nuori ja viaton. Lempi oli hänellä sylissään, onni kummallakin kupeellaan. Muita vihamiehet kutoivat verkkojaan hänen päänsä menoksi.