Erkki näki itsensä nuorena ylioppilaana, seisovana kansanjuhlissa ja Y.L:n laulajalavalla, kukka rinnassaan, otsassa kultainen päiväntähti. Kuinka Suomi oli ollut silloin suuri, kuinka se oli ollut kaunis ja sinivalkoinen! Taide oli kukoistanut, ajatus vapautunut, uusi aika astunut pirttien pimeyteen. Kansallisen herätyksen ensimäiset, alustavat päivätyöt olivat päätetyt; oli jo joutohetkeä kyllin iltoja iloita, kukkariukuja pystytellä. Siinä työssä hänkin tahtoi olla mukana, ellei muulla niin nuorella lemmellään ja innostuksesta vapisevalla laulaja-äänellään.
— Tahtooko herra hevosta?
— En.
Suomi oli äkkiä käynyt niin kumman ahtaaksi. Pieniä olivat ihmiset, pieniä olot, pieniä näköalat. Harmaa usma kattoi kaiken maan. Loppuneet olivat innostuneet eläköönhuudot ja iloiset laulajakestit. Kukin kulki kotiinsa, kukin istui omassa sopessaan, katsoi karsaasti tulijaan, vihamielisesti vieraasen. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, mutta kuka oli pettäjä? Toinen sanoi tuo ja toinen sanoi tämä, ilma oli täynnä kumeaa syytöstä, murtuvaa ahdistusta, velttoa kohtaloonsa tyytymistä ja inhoittavaa itsekkäisyyttä. Ratkesivat kuilut kumppanien välille, raukesi monen nuoren miehen ponsi.
Erkki kulki itsekseen ja ihmetteli. Hänkin tunsi tulleensa petetyksi. Elämä oli pettänyt hänet. Se oli luvannut hänelle sunnuntaita ja päivänpaistetta, sämpylöitä ja punertavaa viiniä. Nyt tarjosi se hänelle karvasta vehkaleipää ja harmaata, ilotonta arkityötä. Kenen oli syy? Kuka oli vikapää?
Montekristo nääntyi vankilan pimeydessä. Viholliset vallat olivat voittaneet. Ei hän enää koskaan näkisi taivaan sinertävän, ei maan vihertävän. Iankaikkinen kalpeus asettui asumaan hänen kasvoilleen.
Erkki tunsi synkän halun kostaa jollekin. Kuka oli syypää? Kuka oli lastannut hänen laivansa niin täyteen toiveita ja ihanteita, että se ei myrskyssä kestänyt? Aika! Ei riittänyt. Isänmaa! Ei se ollut totta. Hän itse oli sen tehnyt, hänen oli kostettava omalle itselleen.
Mereen kaikki toiveet, mereen kaikki nuoret ihanteet! Hän oli jälleen vapaa. Mikään ei sitonut häntä enää, hän oli maailman valtias. Juchhe! "Ich hab' mein Sach auf nichts gestellt" — — —
Hän ei ollut kyennyt elämän ristiriitoja ratkaisemaan. Siksi hän oli asettanut itsensä kokonaan ulkopuolelle elämää. Autioissa vuokrahuoneissa, kuudennessa kerroksessa asuen, kapakassa syöden ja helposti ansaittuja rahoja helposti hävittäen olikin se käynyt erinomaisesti laatuun. Ei pilveä taivaalla, ei maata taivaanrannassa. Sanomalehti oli ollut hänen aluksensa.
Lehtipurjeessa!