Merkillinen purje tuo lehtipurje. Se vie hyvin, on helppo saada ja sopii mainiosti jokaisen veneen kokkaan. Mutta sillä on yksi paha vika: sitä ei voi reivata. Eikä sillä voi myöskään purjehtia muuta kuin myötätuuleen. Vanhat merimiehet sanovatkin sitä vaarallisimmaksi kaikista purjeista.
Montekristo oli päässyt vankilastaan. Montekristo oli rikas,
Montekristo voi kostaa kaikille vihamiehilleen.
Oli sitten tullut äidin sairaus ja matka tänne maaseudulle. Ensi kerran pitkien vuosien perästä hän oli jälleen joutunut keskelle elämää. Ja mitä elämää! Erkki tunsi sydämensä ahdistuvan sitä ajatellessaan.
Jumalan kiitos, että se kaikki nyt oli ohitse!
Mutta sitten jolkahti hänen mieleensä: mikä olikaan se elämä, jota kohti hän kulki? Takaisin autioihin vuokrahuoneisiin, takaisin taivaltamaan puistokatuja päästä päähän, takaisin haukottelemaan konserttisaleissa ja teatterein permannoilla, takaisin pyörittämään välinpitämätöntä kynää välinpitämättömässä sanomalehtikammiossa, takaisin iltaseuroissa innostumaan! Tällä kertaa vain se muutos, että hän tulisi kirjoittamaan vanhoilliseen lehteen.
Periaatteessa hänellä ei mitään sitä vastaan ollut. Hedelmättömänä kauneuden nautiskelijana, joka hän luonteeltaan oli, hän oli jo kauan elänyt ulkopuolella puolueita. Mutta kuitenkin oli tämä pikku seikka omiaan lisäämään sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tulevaista elämänrataansa ajatteli.
Eikö olisi parasta tehdä loppu kaikesta, panna vihdoinkin piste turhan ja sisällöttömän lauseen jälkeen?
— Tahtooko herra illallista?
— Ei.
— Herra on sitten hyvä ja ottaa avaimen sisäpuolelle.