Erkki nousi. Hän oli lukenut niin että hänen silmiänsä karvasteli. Olikin langennut jo hämärä huoneesen. Ulkona seisoi sumu edelleenkin sankkana kuin seinä ja kattoräystäät tippuivat hiljalleen. Majatalon likainen piha alkoi pimetä… hevonen kuului pilttuussaan tömistelevän.
Nyt vasta huomasi hän tutustua ympäristöönsä. Tuolit olivat vastamaalatut ja tuoksuivat vielä puusepän verstaalle. Sänky oli korkea kuin vuori… lakanat kylmät ja kosteat. Seinällä näkyi pari kiiltokuvaa, keisarin ja keisarinnan, sekä rikkinäinen Lönnrot. Piirongin päällä oli pari oppikirjaa ja nimipäiväkortteja… Nähtävästi kävi joku majatalon lapsista koulua.
Peilin takana oli vielä jatkoakin "Montekriston kreiviin". Se oli "Maailman herra". Erkin ei tehnyt mieli sitä enää selailla. Hän tiesi kyllä, mikä oli oleva oikea loppu tälle romaanille.
Hän sytytti tulen kynttilään ja veti uutimet ikkunan eteen. Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja säikähti. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat.
Hän aukaisi kapsäkkinsä, kaiveli hetken ja löysi jotakin. Hän asetti sen tyytyväisenä pöydälle ja käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa. Hän repäisi lehden taskukirjastaan ja yritti kirjoittaa sille jotakin. Mutta hän luopui heti aikomuksestaan, rypisti paperin ja poltti sen kynttilän liekin päällä. — Sitten istui hän sängynlaidalle ja mietti.
Monta kertaa hän oli ennenkin tässä sängyssä maannut, monta kertaa tässä majatalossa viivähtänyt. Olihan tämä hänen vanha koulutiensä, jota hän oli matkustanut tuulessa ja tyynessä, kevät-yössä ja talvipakkasessa. Kerran hän oli kulkenut myöskin syyskuutamossa.
Se matka oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Ei sentähden että sillä matkalla olisi mitään erinomaisempaa tapahtunut, mutta hän oli siihen aikaan ensi kerran lukenut Heineä ja "Kyynelten kirja" täytti hänen koko sydämensä. Tie oli ollut musta kuin hauta, korkea korpi oli kahden puolen seisonut, sieltä täältä kuusien lomasta vain kuun laita taikka suosilmäisen metsäpuron väike vilahtanut. Hän oli kokonaan haihtunut haaveiluunsa.
»Der Tod, das ist die kühle Nacht, das Leben ist der schwüle Tag. Es dunkelt schon, mich schläfert, der Tag hat mich müd gemacht'
Hän lausui nytkin nuo säkeet ääneensä, aivan kuin silloin, toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen naurahti hän. Oliko hän yhä edelleenkin koulupoika? Eikö hän koskaan pääsisi vapaaksi tuosta kirotusta pateettisuudestaan?
Hän rupesi verkalleen riisuutumaan. Laski housut siististi tuolille, pujotti tuolinkarmin takin sisälle, kuten hänen tapansa oli, ja asetti saappaat säntillisesti vierekkäin. Sitten otti hän pöydältä jotakin ja asetti sen päänalaisen alle. Sitten pujahti hän sänkyyn ja puhalsi kynttilän sammuksiin.