—Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää ihmisen kuoliaaksi?
—Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän on todellakin kovin kaunis.
—Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois! Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan!
Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti, hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan.
Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi sen.
Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli tuhlata ruutia kokonaan harakoille.
Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa.
Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut!
—Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan permanto-aitioonsa.
—Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin?
Mitä pidit heistä?