Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt. Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta asiasta noinkin järkevästi ajatella!
Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa.
Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen.
»Ei taantumusta eikä vallankumousta.» Tuolla ohjelmalla ajaa
Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon.
—Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy!
—Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy?
Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on.
—Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita.
Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee:
—Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta? Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat.
—Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään.