—Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja haavoitettuja! Sehän on vallankumousta.
Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään.
—Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan!
Milloin sinä olet saapunut Napolista?
—Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti häneen. Tulen juuri junalta.
—Kuinka pääsit sisälle?
—Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi.
Säikähditkö?
—Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua.
Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen verkkaiset ja varovaiset.
Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena.
Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin!
—Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni.