Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija.
Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan!
Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän ilmi-elävää ihantelua.
Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian varjoa sydämeensä hiipimästä. »Olen ollut kaikki», oli hän sanonut, »eikä kaikki ole mitään».
Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa.
Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen, kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa.
Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen mielestään?
Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: »Laboremus, tehkäämme työtä?»
Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä puhuessaan.
Rouva Rabbing kuunteli uneksien.