—Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja syvemmin elämää?
—Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan. Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä.
—Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään.
—Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes.
—Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian helppo saalis sinulle.
He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva.
—Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes. Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en uskalla lausua mitään arveluja.
—Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi.
—En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti. Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että kärsisin niin vähän kuin mahdollista.
Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle.