—Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla? Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme.
—Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin!
—Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing hiljaisesti.
—Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini, joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa enää.
He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa.
8.
Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri.
He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen rakentamat.
Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään.
Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot taitehikkaita maalauksia.