Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta, älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita, sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän.
Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia asioitaan.
Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä:
—Johannes, kärsitkö minun kanssani?
Johannes hämmästyi.
—Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen, jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen.
—Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi?
—Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi pälkähtääkin?
Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin pelottavalla vakavuudella.
—En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin.