—Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut heitä.
—Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni?
—Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää. Mutta se ei ole auttanut sinua.
—On!
—Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani.
—Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta.
—Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa tapauksissa mielestäni on puhuttava.
Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä.
Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin.
Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan silmiin häntä ja kysyi: