—Rakastatko minua vielä?
Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä.
—Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni.
—Sinä tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti.
—En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi.
Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon sanomista?
Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista yksinäisyyttä.
Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille.
—Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut liian paljon yksin nuorena ollessani.
—Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni.