—Siis yksinäisyys on sinulle välttämätön eikä minulle, korosti Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme myöskin lähtöaika mielessämme.
Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing, puolestaan luuli ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille molemmille.
—Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten. Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin alottanut.
Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä.
—Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän.
Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen.
—Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan?
—Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina luonteiltamme.
—Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä.
Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa.
Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään.