Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen.
—Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni.
Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää kyyneleitään.
—Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti.
—Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit.
Johannes rypisti kulmiaan.
—Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. Niin minä ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi minun tyttäreni.
Seurasi hetken äänettömyys.
Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan, jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen.
Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen huomautukseen.