Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa itse äsken vaatinut häneltä.
Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa sielullista parastaan.
—Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa, mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi, ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta.
—Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa tällä suunnitelmallani.
Johanneksen mielestä—hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin jokaista sanaansa punniten—se saattoi sittenkin olla paras mahdollinen.
Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä.
Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään, oli se toinen asia.
Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri mielikuvana.
—Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa.
—En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että kysymyksessä on vain muistojen valta.