—Vain muistojen valta, toisti rouva Rabbing joka sanaa korostaen.
—Niin, jatkoi Johannes, ollenkaan muuttamatta äänilajiaan. Tarkoitan: todellisuus voi tehdä tyhjäksi sen. Mutta kuten sanottu, en minä voi vielä sanoa mitään. En ennen kuin olen tavannut hänet.
Tietysti he sattuisivat jossakin yhteen, selitti hän. Mutta ei sekään ollut varmaa. Olivathan he samoin olleet kuukauden Münchenissäkin toisiaan tapaamatta.
Aluksi oli Johannes kauhistunut tuota mahdollisuutta. Nyt hän ei aikonut panna tikkua ristiin sen estämiseksi eikä toteuttamiseksi.
Sattuma sai ratkaista siinä.
—Minä en rakasta tuota naista, sanoi hän sitten. Mutta kuten olet huomannut ehkä, minulla on äärettömät omantunnon vaivat hänen suhteensa. Tunnen siltä puolen olevani vieläkin varsin haavoitettavissa.
Mutta jos hän siis sattuisi tapaamaan tuon naisen, jos siitä seuraisi sielullisia taisteluja ja jos ne pyrkisivät jollakin muotoa myös hänen ulkonaista elämänkulkuaan määräämään, silloinhan oli joka tapauksessa hyvä, että hän oli yksin ja ettei ainakaan kukaan toinen kärsinyt hänen rinnallaan. Sillä päinvastainen tietopa olisi ollut omiaan aivan tavattomasti hänen sisäistä kärsimystään enentämään.
—Kaikki, päätti Johannes puheensa, puhuu siis sinun ehdotuksesi puolesta. Minä suostun.
He löivät hyvinä tovereina kättä toisilleen.
—Kuinka kiitollinen olen sinulle, virkahti rouva Rabbing, että olet puhunut noin! Myöskin minä koetin olla äsken niin totuudenmukainen kuin mahdollista.