—Uskon sen, vastasi Johannes lämpimästi. Sillä miksi me valehtelisimme?
He eivät kumpikaan voineet keksiä mitään järjellistä syytä siihen.
He kääntyivät Via Appialle, joka pian suorana, mahtavana viivana aukeni heidän edessään. Ja he tunsivat vaunujen vieriessä sen tasaisia, jättiläismäisiä kivilaattoja myöten olevansa jo paljon arvokkaampia tähän ikivoimaiseen, yli-inhimilliseen ympäristöön kuin äsken Septimus Severuksen palatsin ohi ajaessaan.
9.
Rouva Rabbing matkusti seuraavana aamuna. Johannes sai nyt tositeossa itselleen osoittaa, tokko hänessä vielä oli miestä yksin olemaan.
Se kävi, se kävi hyvin ensi alussa. Rooman mystiikka, Rooman salaperäinen ympyräviiva auttoi häntä. Hän syöksyi yhä syvemmälle vuosituhansien hämärään. Jokainen kivi Forumilla ja Palatinumilla alkoi nyt olla kallis hänelle. Chetto, juutalaisten kaupungin-osa viehätti erikoisesti häntä, samoin Tiberin saari Fabriciuksen vanhan, kunnianarvoisan sillan päässä.
Mutta samalla häneltä ei jäänyt huomaamattomaksi vaara, mikä piili tässä eläytymisessä niin harmajaan entisyyteen.
Nykyisyys, nykyisyyden ihmiset, heidän asiansa, rientonsa ja pyrkimyksensä alkoivat kadottaa hänelle yhä enemmän merkitystään. Samoin rupesi hänen oman itsensä ja oman elämänsä tärkeys häneltä haihtumaan. Olihan yksilö kuin pisara meressä tässä kymmenien ja jälleen kymmenien vuosisatojen iankaikkisuudessa.
Miksi rehkiä, miksi raataa? Olihan kaikki turhuus. Miksi pyrkiä johonkin, miksi yrittää mitään? Kaikki oli tomu ja tuhka Herran edessä.
Ja etenkin: miksi vaivata, miksi kiusata itseään, miksi koettaakaan niin turhantarkasti seurata oman persoonallisuutensa ääntä ja aina jyrkimmän oikeudentuntonsa mukaan menetellä?