Täytyihän tehdä kuitenkin niinkuin teki. Eihän voinutkaan menetellä muuten kuin menetteli.
Ensi kerran elämässään alkoi Johannes uskoa, että hänkin vielä kerran voisi kuolla tyytyväisenä.
Hän oli aina ihmetellyt, kuinka ihmiset ylimalkaan voivat kuolla. Tältä kannaltahan se oli luonnollisin asia maailmassa. Tältä kannaltahan se ei ollut lainkaan niin kammottavaa.
Mutta voi myöskin elää tältä kannalta. Tältä kannalta saattoi tehdä mitä tahansa.
Se oli voimakas kanta iankaikkisuuteen nähden. Mutta joku ajallinen itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan sokeasti heittäytymästä.
Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi, pääsikö ylös enää?
Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi.
Eihän merkinnyt sellaisenaan mitään, ettei pääsisikään enää ylös, jos kerran oli tahtonut mennä ja jäädä umpisukkulaan. Toista oli, jos rupeisi äkkiä katumaan. Jos tahtoisi nousta eikä voisi. Jos äkkiä huomaisikin erehtyneensä eikä enää millään voisi korvata sitä.
Tuolta kannalta oli itsemurhakin häntä aina kauhistuttanut.
Eihän ollut vielä mitään ottaa myrkkyä, painaa liipasinta, heittäytyä koskeen tai kuudennen kerroksen ikkunasta kivikadulle. Mutta annas, jos viime hetkessä, silloin kun se olisi liian myöhäistä, rupeisi kaduttamaan!