Kuinka sen ajatuksen voisi kestää? Kuinka sietää sitä tuskaa edes silmänräpäystäkään?
Johannes ei keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen.
Samansukuinen oli pohjimmaltaan se tunnepohja, joka teki Liisan muiston hänelle niin kipeän tuskalliseksi. Tunnon vaivaksi hän oli sitä itselleen ja rouva Rabbingille nimittänyt, tunnon vaivaksi siitä, että hän muka oli tehnyt niin veristä vääryyttä Liisaa kohtaan hänestä erotessaan.
Mutta oliko se sitä? Ja oliko se tunnon vaivaa ollenkaan?
Mitä syvemmin Johannes mietti, sitä suurempi syy hänellä oli epäillä sitä.
Jos se oli tunnon vaivaa, oli se pikemmin tunnon vaivaa siitä, että hän mahdollisesti oli tehnyt silloin niin veristä vääryyttä itseään kohtaan. Painanut alas eräitä itseytensä oleellisia puolia ja kohottanut pinnalle toisia vähemmän tärkeitä.
Mutta oliko hän varma siitäkään? Voisiko hän mennä valalle, että todellakin oli niin tapahtunut?
Ei, hän ei ollut varma. Ja se, mitä hän tunnon vaivaksi nimitti, oli yksinomaan hänen järkensä, tunteensa ja koko henkisen olemuksensa ijäistä, kalvavaa kysymystä siitä, oliko hän ehkä Liisasta erotessaan heittänyt pois jotakin tärkeää ja korvaamatonta.
Liisaa hän ei ollut tavannut vielä. Mutta hänen kuvansa pyöri alituisesti hänen mielessään.
Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela. Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen.