Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen yksinäisyystaakasta.
Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen. Myöskin herätti hänessä jonkun verran sääliä tuo lapsi, joka hänen kauttaan tuli aivan hänelle muuten outoja elämänsuruja ja elämänkysymyksiä aavistamaan. Kuitenkaan ei Johannes enää voinut eikä tahtonut hänestä kokonaan vierautua.
Olihan tämä oikeastaan vasten välipuhetta, sillä se vähensi hänen omissa silmissään jonkun verran sen voimanponnistuksen arvoa, jota tarkoitti koko tämä yksinäisyyskoe.
Mutta minkä hän mahtoi sille! Täytyihän hänelläkin jotain seuraa olla.
Ja olihan myöskin hänen vaimollaan englantilainen ystävättärensä.
Täytyi vain estää tämän suhteen kehittymästä eroottiseksi. Sen piti
Johannes vieläkin velvollisuutenaan.
Ei niin, että Carmela sellaisenaan olisi mitenkään erikoisesti ollut luotu toisen raskasta mielialaa keventämään. Hän päinvastoin oli hyvin vakava tyttö, jonka tuo varhain sattunut ääretön onnettomuus oli tehnyt vanhaksi, surumieliseksi ja miettiväiseksi. Mutta juuri sellaisena hän sopi parhaiten Johanneksen seuraan.
Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut.
Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein, sillä Carmelalla oli paljon työtä. Pensionaatin käytännölliset taloushommat vaativat hänen ainaista huolenpitoaan, 'Corso'-päivinä hän kuitenkin riistäytyi tunniksi pariksi irti. Sillä hänen suurin huvinsa, kuten roomalaisten yleensä, oli ajeleminen.
Silloin heidän täytyi 'koko Rooman' keralla päästä Pincion kukkulalle.
Päivä paistoi pilvettömän taivaan laelta. Palmut, piinjat ja sypressit seisoivat tummassa vehreydessään. Pitkin vuorenrinnettä kellersivät kultaiset oranjit ja tuossa alla levisi kaupunki sopusuhtaisena, terassimaisena panoraamana, josta vain Pietarin kirkko, Pantheon ja Hadrianuksen hautalinna muita korkeammalle kohosivat.