Täällä oli kuitenkin tunnelma toinen. Ei ollut niin läheistä, niin sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa. Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta.
Carmela puhui. Tällainen ilta vei hänen ajatuksensa vielä kauemmas etelään, Sisilian salaperäiseen saareen, Messinan salmen rannalle, missä olivat olleet hänen lapsuutensa leikkitantereet, ja missä hän kerran eräänä kauhun-yönä oli kaikkensa kadottanut.
Hän puhui siitä tyyneesti ja matalalla äänellä, ilman mitään tunnepurkauksia, kuin jotakin ulkoaopittua läksyä tai uskonnollista manausta, josta oli joka sana muistettava. Puhui, puhui, ja näytti lopuksi kokonaan unohtavan ympäristönsä.
Siinä oli hänelle tapahtunut se suuri, se käsittämätön, joka oli leikannut poikki hänen elämänsä, joka oli katkaissut kaikki sillat entisyyden ja nykyisyyden väliltä ja pakottanut hänen tummat silmäteränsä maailman järjettömään, tarkoituksettomaan menoon suurina ja kummastelevina tuijottamaan. Ja siitä johtui, että Johannes tällä hetkellä tunsi itsensä melkein nuoreksi ja rikkaaksi hänen rinnallaan.
Hän oli aluksi vain puolella korvalla kuunnellut. Mutta pian oli hän kokonaan mukana, seuraten koneellisesti tuon matalan, yksitoikkoisen äänen ilmiloihtimia kauhunkuvia, tai pikemmin, kuvaa maailman hävityksestä.
—Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys, jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en voinut käsittää mitään.
Vaistomaisesti hän kuitenkin oli hypännyt vuoteensa laidalta ja tuntenut työntyvänsä seinää vasten.
Uusia räjähdyksiä. Huumaavaa pauketta ja jyrinää.
Hän oli juossut heidän talonsa parvekkeelle. Ikkunat tulleet helisten alas joka taholta. Hän pistänyt päänsä ulos ja nähnyt heidän talonsa horjuvan sinne tänne, toisten ympärillä olevien sortuessa pauhinalla.
—Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli painajainen.