Uusi järistys.
Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa suunniltaan.
Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi sysäys! Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut liitoksistaan.
Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään.
—Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä ja jano. Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske. Luulin joutuneeni helvettiin.
Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan.
Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman kuilun syvyydestä. Kaikki ikä-ero, kaikki sukupuoliero, kaikki eri kehitys-asteiden, kansallisuuksien ja outojen olojen luomat raja-aidat tuntuivat heidän väliltään rauenneen.
Tuska, elämäntuska, entisyyden ahdistus ja nykyisyyden käsittämättömyys oli heidät hetkeksi yhdistänyt.
He lähestyivät jo kaupunkia. Kun paistoi pitkin tasaisia kattoja ja heitti pitkiä, välkkyviä valojuovia kauniiden kaarisiltojensa alitse tyynesti virtailevaan Tiberiin.
Eikä Johannes voinut poistaa mielestään ajatusta, kuinka voi elää, kun on kaikki kadottanut, ja kuinka voi tulla toimeen maailmassa, kun on yksin, ypö yksin keskellä yötä, ilman ainoaakaan rakastavaa sielua lähellään.