Ne joutsenia Salojärven on.
Ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Näin kerrotaan: on ijäks' onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
hän päivät unelmoi, yöt unhottaa,
ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.
Vain harvoin rantamalle järven sen
siks' vieras tulla tohtii hiipien;
mut talvi-illoin kautta kaiken maan
näin järven joutsenista lauletaan:
"Ol' ennen mökki järven rannalla,
siin' yksin asui ukko uuttera,
pyys' pyitä syksyt, talvet nuottaa loi
ja kesät purressansa pulikoi.
Hän ain' ol' iloinen, vaikk' yksikseen,
ja muille altis, vilkas vierailleen,
hän köyhää auttoi, antoi omastaan
ja ohjas eksyneitä oikeaan.
Siks' yli seudun häntä siunattiin.
Ja kun hän joskus sattui naapuriin,
kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan —
hän usein silloin ryhtyi kertomaan.
Hän kevään kauneudesta kertoili,
mi Salojärven jälleen koristi,
hän kuvas rannan kukat, kuikat veen
ja metsän tapaukset tarkalleen.
Myös maista kaukaisista kertoi hän,
kansoista, kaupungeista etelän,
hän kaikki tunsi, vaunut valtojen
ja herrain herkut, riemut rikasten,
Näin kertoi hän, ja kansa ihmeissään
se häntä katsoi, mietti mietteitään.
Mut aina laulujensa lopuksi
hän Salojärven rauhaa kiitteli.
Hän yksin eli. Vuodet kulki niin.
Vain harvoin vanhus sattui naapuriin.
Mut kerran häntä vierren viikkojen
kun nähty ei, niin mentiin mökillen.