Hän makas' kuollehena majassaan.
Mut mökin alla, hänen rannallaan,
sous' oudot linnut, suuret, valkoiset —
ne oli Salojärven joutsenet.
Ne varmaan aatoksia vainaan on,
ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Ne laulaa turhuudesta taistelon,
ne kertoo etsinnästä erakon,
ne rakkautta, rauhaa julistaa,
mi mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.
Ja on kuin maassa koittais' aika uus'
ja viha väistyis, katois kavaluus,
kuin siskot yhtyis', veljet veljestyis',
maailma yhteisvoimin ylentyis'."
Mut kerrotaan, on ijäks' onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
hän yönsä valvoo, päivät unelmoi
ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.
1897.
Aamun toivossa.
Ma heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen — ja ma nousin ja katsoin ja hain. Mut yö oli yllä ja yö oli alla, myös yö minun mökkini ikkunalla, ja kukkulan kuuset ne huokasi vaan yli synkeän, syksyisen maan.
Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin; niin hartaana valvoin ja hartaana harroin, ma aamuni nousevan voittoa varroin, ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.
Lien kauan jo kaihoten vartonut näin, jo ammoin on riittynyt mökkini lies', ja aamunkin aik' olis mielestäin — vaikk': kenpä sen tarkkahan ties. En tiedä, onko vierinyt vuosi vai hetki tai ehkä pian lopussa on elämäni retki, ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties, koittaako milloinkaanl