Kaatui taatto, kaatuu maammo, koti kaikki katoaa; viel' ei jaksa viljan veljet kurkkihirttä kannattaa.
1892.
Viiman viemä, tuulen tuoma.
Minä raukka kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa kuin alkavan ukkosen eellä on vaan — sitä tiennyt en aavistaa.
Mut kohtapa pilviä kokoutui
mun taivoni tummentain,
ja ukkonen loi, vesi vaahtona ui —
Minä turvoa turhaan hain.
Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kaukohon maailmaan. Mut tullevi loppu se tuulellei — rikan heittävi helmahan maan.
1892.
Puhtahat purjeet.
Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.
Syömeni syttyi, henkeni hehkui
armahan immen luoksi,
vaan oli pilkkuja purjeeni täynnä,
niiden en tohtinut vuoksi.