Akka kiljas', kirnu kaatui, lapset parkaisi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: "Ken olet, kurja mieronkierto, mikä mies, mitä sukua?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin ma sysimäellä! etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin."
"Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle! tokko erkanet, elikkä —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, suvun tietä tietämähän suupieltä suru vetäsi, murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin. Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki taata pitkät!"
Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varasi savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle; oon emoa etsimässä, taattoa tavoittamassa."
Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset; kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani — ei siellä sinun näköistä!"
Selitellä seppo koitti; "Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle —!"