Hiihtäjän hyräily.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu — mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään — mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen, — mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.
Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' — mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.
1898.
Se Herra, jota ma palvelen
Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra. Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.
Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks' ja yksin jo olevas' luulet ja olevas' herra jo metsän ja maan — niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvillesi Se on Herrasi ääni, mi puhuu.
Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmäteriin: "Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Mikä miehen on mennyt veriin? Hyvä! Korpi on asua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.