"Noh pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.
On sääli heitä herättää,
ois' hyvä maata heidän,
mut säälittää myös kaunis sää,
ja pien' on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan,
ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
ei kyntö auran terää.
Ja näin ma heitä lohdutan,
kun väsyvät ne milloin:
tuo aika uuden huomenen,
jo parempi on silloin.
Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa,
ma silloin koetan lohduttaa:
nyt saatte hetken lomaa.
Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!"
Pursi yössä.
Ilta hiljainen lankeaa, purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjasta, laineen päältä, kutovi verkkonsa ylitse veen — poikanen yössä on yksikseen.
Huokaa öiset ulapat, saapuu sadat unelmat.
Vait'! Mikä valkoinen välkähtää Vellamon neitosen kyynärpää, tuolla polvi ja täällä kaula: "Laula, poikanen, mulle laula synnyt lempivän sydämen. Saat sinä suukkoni lämpöisen!"