Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan ne kuolo kuitenkin korjaa,
Mut tummanpa Tuonelan laineilla
siell' lumpehet valkeat päilyy;
ken siellä kohtaa kultansa,
sen rakkaus iäti säilyy.
Varo, poikanen!
joki eessä lie.
Käy airoilleni
jo virta vie!
Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
tuvat tummat on tammien alla,
ei paistele siellä päivät, ei kuut,
ei tähtöset taivahalla,
vaan iäti pirtissä pienessä vain
siell' loistavi silmä armaan,
ja keskellä leppien varjoavain
ui Tuonelan joutsen harmaa,
Ylös, onneton!
Vesi kiihtyvi!
Kohta koski on!
Se surmasi!
Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
"Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?
On hullu ja houkka se lapsonen maan,
joka suruja syömeensä sulkee."
Ja kauaksi orhit ne korskahtaa,
kun kuoleman valtias kulkee.
Lakkasi laulu poikasen, Heräs' hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen — se on suudelma Vellamon neitosen.
Laulun lapsi.