Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuuhut purren puuta ja taikaa.
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo miekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yks' syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen,
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin,
ja rinta täys' on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani häilyy,
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois' aika maata Sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa,
kaikki, kaikk' katoaa —
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin,
viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?
Virta venhettä vie. Ma luulen, kerran maailma herää; Susi lammast' ei syö, veli veljeä lyö, eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, mit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita ihminen kerää! Vaiko valhetta lie?
Surut.
Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: "Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, te huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
niin koetamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on!"
Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. "Pelkäätkö, Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?"
Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo nyt vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.