Mutta hevonen, joka oli tuntenut kannukset, vei hänet keskelle taistelun melskettä ja heittäytyi aivan vihollisten parveen. Ja he tarttuivat häneen joka puolelta, ottaen hänet kiinni, ja riistivät häneltä kilven ja keihään ja veivät vangittuna täyttä laukkaa pois, alkaen jo pohtia, millä kuolemalla he hänet kuolettaisivat. Mutta kun Aucassin heidän puheensa kuuli, sanoi hän:
"Oi Jumala, suloinen olento![7] Eivätkö nämä, jotka vievät minua muassaan, ole henkivihollisiani ja leikkaa minulta päätä? Ja sitten kun minun pääni olisi leikattu, en saisi enää koskaan puhutella Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Ja onhan minulla vielä hyvä miekka ja istunhan minä hyvän, levänneen ratsun selässä! Jollen minä nyt puolusta itseäni hänen tähtensä, älköön Jumala koskaan häntä auttako, jos hän vielä sittenkin rakastaisi minua!"
Nuorukainen oli kookas ja voimakas, ja hevonen, jolla hän ratsasti, oli väkevä ja raisu. Ja hän otti miekan käteensä, alkoi lyödä oikealle ja vasemmalle ja mursi kypäreitä ja nenänsuojuksia ja nyrkkejä ja käsivarsia ja sai aikaan ympärillänsä samanlaisen verilöylyn kuin metsäkarju, kun koirat sitä salolla ahdistavat, niin että hän kaatoi heitä kymmenen ritaria ja haavoitti seitsentä, syöksyi äkkiä pois taistelun telmeestä ja ilmestyi täyttä laukkaa takaisin, miekka kädessä.
Valencen kreivi Bougar oli kuullut että hänen vihollisensa Aucassin hirtettäisiin ja tuli sinne, eikä Aucassin ollut häntä näkemättä. Hän piti miekkaa kädessään ja löi kreiviä kypärän läpi, niin että hänen päähänsä tuli kohlu. Kreivi huumautui sortuen maahan, ja Aucassin ojensi kätensä ja tarttui häneen ja vei hänet pois kypärän nenänsuojuksesta[8] vetäen, ja luovutti hänet isälleen.
"Isä", virkkoi Aucassin, "tämä on teidän vihollisenne, joka on käynyt sotaa teitä vastaan ja tehnyt teille paljon pahaa. Kaksikymmentä vuotta on tätä kiistaa kestänyt, kenenkään sitä loppuun saattamatta."
"Rakas poikani", kiitti isä, "sellaisia nuoruudentöitä[9] tulee sinun tehdä, eikä hautoa tyhmyyksiä".
"Isä", sanoi siihen Aucassin, "älkää nyt saarnatko, vaan pitäkää sopimuksenne".
"Pyh! Minkä sopimuksen, rakas poika?"
"Ohoh, isä! Oletteko unohtanut sen? Pääni kautta! Unohtakoon sen kuka hyvänsä, minä en koskaan tahdo sitä unohtaa, sillä se on minulle sydämen asia. Ettekö muka luvannut minulle, kun minä tartuin aseisiin ja menin taisteluun, että jos Jumala sallisi minun terveenä palata, antaisitte te minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran, että voisin virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja saisin kerran suudella häntä? Sen te minulle lupasitte, ja minä tahdon, että te pidätte sananne."
"Lupasinko!" koveni isä. "Älköön Jumala minua koskaan auttako, jos pitäisin sen lupauksen. Ja jos tyttö olisi täällä, polttaisin minä hänet tulella, ja sinä itsekin saisit peljätä puolestasi."