"Onko se viimeinen sananne?" kysyi Aucassin.
"On! Jumala minua auttakoon", vakuutti isä.
"Totta tosiaan", vastasi Aucassin, "minulle tuottaa suurta surua, että teidän ikäisenne mies valehtelee. Valencen kreivi", sanoi hän. "Minä olen teidät vanginnut."
"Niin olette, herra!" vastasi kreivi.
"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Aucassin.
"Mielelläni, herra."
Ja kreivi pani kätensä Aucassinin käteen.
"Lupaatteko minulle", kysyi Aucassin, "ettette minäkään päivänä niin kauan kuin elätte jätä tuottamatta isälleni häpeää ja vahingoittamatta häntä niin ruumiin kuin omaisuudenkin puolesta mikäli suinkin voitte?"
"Jumalan tähden, herra!" sanoi toinen, "älkää tehkö pilaa, vaan määrätkää lunnaat.[10] Pyydättepä kultaa tai hopeaa, sotahevosia tai matkaratsuja, turkiksia tai kankaita, koiria tai haukkoja, se teille suoritetaan."
"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö ole minun vankini?"