"Kyllä, herra", myönsi kreivi Bougar.
"Hyljätköön minut Jumala", vannoi Aucassin, "ellen lennätä päätänne menemään, jos ette anna minulle pyytämääni vakuutusta".
"No, Jumalan nimessä", sanoi kreivi, "minä lupaan teille kaiken mitä tahdotte".
Hän antoi siitä sanansa, ja Aucassin salli hänen nousta ratsun selkään, nousi itsekin satulaan ja saattoi häntä niin kauas, että hän oli turvassa.
Nyt lauletaan:
Huomas' siitä nyt Garin, ettei nuori Aucassin koskaan voisi unhottaa armaan vartta valkeaa. Pojan vankityrmään sulkee, jonne tie maan alta kulkee, seinät vankat marmorista. Tuskistansa tuikehista alkaa poika valittaa; mielt' ei saanut mustempaa koskaan ollut poika-rukka. "Nicolette, liljankukka, kirkassilmä, keltatukka, makeampi rypälettä, hunajaa ja mesivettä, — sattui sulle: pyhä mies Limogesta tulla ties, poti kummaa pyörtymystä, vuoteest' etsi lievitystä; huono oli, heikko aivan, heittelemä vaikeen vaivan; saavuit vuoteen ääreen käymään, helmas päästit häilähtäymään, nostit hiukan hamettasi, näytit alta aivinasi; valkosääri esiin pisti. Pyhä mies se kaunihisti oitis elpyy, terveheksi toipuu, aivan entiseksi, ettei koskaan terveempää. Vuode tyhjäks kohta jää, kotihinsa pitkää matkaa parantunut sairas jatkaa. — Armas kulta, sulokukka, kuningatar kultatukka, henki hellä joka hetken, leikinlaskun, lemmenretken. Soma sull' on suukon anto, sanan sointu, kaulan kanto. Vuokses tyrmään mun he sulkee, jonne tie maan alta kulkee, jossa tähtes huolta kannan, elämäni mennä annan tähtesi, armas."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin pantiin vankeuteen niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet, ja Nicolette oli teljettynä toisaalla. Nyt oli kesäaika, toukokuu, jolloin päivät ovat lämpöiset, pitkät ja säihkyvät, yöt rauhalliset ja kuulakat. Nicolette lepäsi eräänä yönä vuoteellaan, näki kuun kumottavan kirkkaasti akkunasta, kuuli satakielen laulavan puutarhassa, ja hänelle muistui taas mieleen Aucassin, hänen armaansa, jota hän suuresti rakasti. Hän alkoi ajatella Beaucairen kreivi Garinia, joka vihasi häntä kuolemaan saakka, ja hän arveli, ettei hän enää kaukaa olisi täällä, ja että jos hän tulisi ilmi ja kreivi Garin saisi tietää sen, surmaisi kreivi hänet surkealla kuolemalla. Hän huomasi, että vanhus, joka asui hänen kanssaan vartijattarena, oli nukahtanut. Hän nousi ylös, pukeutui hyvään, silkkiseen viittaansa, otti hurstit ja pyyhinliinat, solmesi ne yhteen ja teki niin pitkän köyden kuin saattoi. Sitten kiinnitti hän sen akkunan pieleen ja laskeutui alas puutarhaan, tarttui pukuunsa toisella kädellä edestä ja toisella takaa, kohottaen sitä kasteen vuoksi, jota hän näki runsaasti ruohikossa, ja meni puutarhan perälle päin. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat hiukset, silmät siniset ja nauravat, kasvot pyöreähköt, ja nenä korkea ja oikealla paikalla; huulet olivat purppuraisemmat kuin ruusut ja kirsikat kesällä, ja hampaat valkeat ja pienet; hänen rintansa olivat kiinteät ja kohottivat hänen pukuaan kuin kaksi saksanpähkinää; ja varreltaan oli hän niin hento, että kahden käden olisi voinut yltää sen ympäri, ja päivänkakkarat, jotka hänen varpaittensa taivuttamina kumartuivat ylhäältä päin hänen nilkkojaan vasten, näyttivät aivan mustilta hänen jalkoihinsa ja sääriinsä verraten: niin valkoinen oli tyttö.[11]
Hän tuli pienelle takaportille, aukaisi sen ja lähti kulkemaan Beaucairen katuja pitkin varjon puolella, sillä kuu loisti hyvin kirkkaasti. Ja hän harhaili siksi kunnes tuli tornille, missä hänen armaansa oli. Torni oli halkeillut sieltä täältä, ja hän kätkeytyi erään pilarin suojaan vaippaansa kääriytyen, pisti päänsä muurin halkeamasta, sillä se oli vanha ja ravistunut, ja kuuli Aucassinin siellä sisällä itkevän ja murehtivan suloista armastaan, jota hän suuresti rakasti. Ja kun hän oli kylliksi kuunnellut, alkoi tyttö haastaa.
Nyt lauletaan: