"Ah", kiitti Nicolette, "olkoot sinun isäsi ja äitisi sielut siunatussa rauhassa, koska sinä niin sievästi ja ystävällisesti sanoit minulle sen! Jos Jumala sallii, olen minä hyvin varovainen, ja Jumala suojelkoon minua heiltä!"
Neito kietoutui viittaansa pylvään varjoon siksi, kun he olivat menneet ohi. Hän sanoi hyvästi Aucassinille, ja samosi eteenpäin, tullen linnan muurien luo. Muuri oli halkeillut ja sideraudoilla korjaeltu. Hän nousi ylemmäs, niin että joutui muurin ja vallihaudan väliin, ja kun hän katseli alas, näki hän kaivannon hyvin syväksi ja jyrkäksi ja alkoi suuresti peljätä.
"Oi Jumala!" sanoi hän. "Suloinen olento! Jos minä pudottaudun, taitan minä niskani, ja jos minä jään tähän, otetaan minut huomenna kiinni ja poltetaan tulella. Mieluummin tahdon nyt kuolla kuin että koko kansa katselisi minua ihmeekseen huomenna."
Hän teki ristinmerkin päänsä päällä ja liukui alas kaivantoon, ja kun hän tuli pohjalle, niin hänen kauniit kätensä ja kauniit jalkansa, jotka eivät koskaan olleet tottuneet haavoittumaan, runneltuivat ja loukkaantuivat niin, että verta vuoti ainakin paristakymmenestä paikasta, ja kuitenkaan hän ei suuren pelkonsa vuoksi tuntenut kipua eikä tuskaa. Ja jos hänen oli ollut vaikea laskeutua sinne, oli hänen vielä vaikeampi päästä pois. Hän ajatteli vain, ettei sinne ollut hyvä jäädä, ja hän löysi teräväpäisen paalun, jonka linnan väki oli heittänyt sinne sitä puolustaessaan, ja hän nousi askel askeleelta suurella vaivalla sitä pitkin ja pääsi ylös toiselle puolelle. Siellä oli parin jousenkantaman päässä metsä, joka leveydeltään ja pituudeltaan oli pari kolme peninkulmaa, ja siellä oli petoja ja käärmeitä. Neito pelkäsi, että jos hän menisi sinne, surmaisivat ne hänet; ja sitten hän taas mietti, että jos hänet tässä löydettäisiin, vietäisiin hänet takaisin kaupunkiin ja poltettaisiin.
Nyt lauletaan:
Kirkassilmä tyttö on päässyt yli kaivannon. Nyt hän alkaa valitella, Jeesustansa rukoella. "Herra, taivaan ruhtinas, auta lastas, armias! Jos ma metsään samoan, kohtaan suden, leijonan, joit' on siellä varsin monta julmaa, aivan armotonta. Jos ma aamuun tänne jään, minut kohta keksitään, viedään liekkiroviolle, — estäjää ei kohtalolle. Mutta, taivaan ruhtinas, Herra suuri, laupias, ennen hukka minut syököön, leijonakin maahan lyököön, kuin ma lähden niitten luo, jotka surmaa mulle suo. Sinne en mene!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Nicolette valitteli haikeasti, niin kuin olette kuulleet. Hän uskoi itsensä Jumalan huomaan ja harhaili siksi kunnes tuli metsään. Hän ei uskaltanut tunkeutua syvälle sinne villipetoja ja käärmeitä peljäten. Hän kyyristyi tiheään pensaaseen ja nukahti, ja nukkui valoisaan aamuun asti, jolloin paimenet lähtivät kaupungista ja ajoivat karjansa metsän ja joen välille. Itse menivät he kauniille lähteelle, joka oli metsän reunassa, levittivät viitan maahan ja panivat ruokansa sen päälle. Sillaikaa kun he söivät, heräsi Nicolette lintujen ja paimenten lauluun ja kiiruhti heidän luokseen.
"Jumala suojelkoon teitä, lapsi kullat", sanoi hän.
"Siunatkoon teitä Jumala!" sanoi se, joka heistä oli puheliain.