"Lapsi kullat", sanoi neito, "tunnetteko Aucassinia, kreivi Garinin poikaa, Beaucairesta?"
"Tunnemme, hyvin tunnemme."
"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat", sanoi Nicolette, "kertokaa hänelle, että täällä metsässä on elävä, jota hänen pitäisi tulla pyytämään. Ja jos hän sen saisi, ei hän antaisi siitä jäsentäkään sadasta kultamarkasta, eikä viidestäkään sadasta, eikä mistään hinnasta."
Lapset katselivat häntä ja aivan hämmästyivät hänen kauneuttaan.
"Sanoisinko sen?" virkkoi se, joka oli muita puheliaampi. "Jumala sen kirotkoon, joka siitä puhuu, tai sen hänelle sanoo! Te hourailette, kun noin puhutte, sillä tässä metsässä ei ole sellaista elävää, ei hirveä, leijonaa, eikä metsäsikaa, jonka yksi jäsen maksaisi enemmän kuin kaksi tai enintään kolme ropoa, ja te puhutte niin suurista aarteista! Olkoon se kalman kiroissa, joka teitä uskoo, tai hänelle sen sanoo! Te olette haltiatar. Me emme tahdo teitä seuraamme. Jatkakaa matkaanne."
"Voi, lapsi kullat", virkkoi neito, "sanokaa se toki! Sillä elävällä on sellaista lääkettä, että hän paranee sairaudestaan. Ja minulla on tässä kukkarossa viisi kolikkoa, saatte ne, jos sanotte. Ja kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä metsälle, ja jollei hän kolmen päivän kuluessa löydä sitä elävää, ei hän koskaan saa sitä nähdä, eikä koskaan parane vaivastaan."
"Totisesti", virkkoi poika, "me otamme rahat, ja jos hän tulee tänne, sanomme sen hänelle, mutta me emme mene häntä hakemaan".
"Jumalan nimeen!" sanoi neito.
Hän jätti paimenet hyvästi ja lähti pois.
Nyt lauletaan: