Kirkassilmä tyttönen lähtee luota paimenten, lähtee tietä astumaan. Metsään synkkään, mahtavaan sammaltunut polku johtaa. Tyttö siellä paikan kohtaa, missä näki seitsemän polkutietä yhtyvän. Muistaa silloin armahansa, valat hänen vannomansa, — tokko varmaa, totta nuo? Liljan kukkia hän tuo, kanervista varret taittaa, niistä lehtimajan laittaa, jok' ei löytäis vertojaan! Neito vannoo puolestaan: Jos ei armas astellessaan, majan pienen kohdatessaan, siinä hiukan levähtäisi, lemmen vuoks' sen varjoon jäisi, ei hän lemmi tyttöään eikä impi ikänään lähdekään hälle!
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Nicolette oli sommitellut sievän ja siron majan, niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet, ja koristanut sen ulkoa ja sisältä kukilla ja ruohonkorsilla. Hän kätkeytyi sitten sen luo tiheään pensaikkoon saadakseen tietää, mitä Aucassin tekisi. Ja huuto ja huhu kulki kautta maan ja valtakunnan, että Nicolette oli kadonnut. Toiset sanoivat, että hän oli paennut, ja toiset, että kreivi Garin oli ottanut hänet päiviltä. Iloitsipa siitä kuka hyvänsä, ei ainakaan Aucassin riemastunut. Ja hänen isänsä, kreivi Garin, päästi hänet pois vankilasta, ja kutsui maan ritarit ja ylhäiset naiset suureen juhlaan, koska hän siten luuli ilahduttavansa poikaansa Aucassinia. Mutta vaikka juhla-ilo oli korkeimmillaan, seisoi Aucassin vain surullisena ja sangen murheellisena korokkeeseen nojaten. Ja vaikka kuinka riemuittiin, ei Aucassin saattanut ottaa siihen osaa, koska hän ei nähnyt vilahdustakaan siitä, jota hän rakasti. Eräs ritari huomasi hänet, tuli hänen luokseen ja alkoi haastaa.
"Aucassin", sanoi hän, "samanlaista tautia kuin te olen minäkin potenut. Minä annan teille hyvän neuvon, jos tahdotte uskoa minua."
"Hyvä herra", vastasi Aucassin, "paljon kiitoksia! Minä pidän arvossa hyvää neuvoa."
"Nouskaa satulaan", kehoitti toinen, "ratsastakaa huviksenne metsälle. Siellä näette kukkia ja ruohoja ja kuulette lintujen laulua. Ehkäpä kuulette sellaisia sanojakin, jotka hyvin sopivat teille."
"Hyvä herra", sanoi Aucassin, "kiitän teitä! Niin minä teenkin."
Hän lähti salista, laskeutui portaita alas ja tuli talliin, missä hänen hevosensa oli. Hän satuloitsi ja suitsitti sen, pani jalkansa jalustimeen, nousi selkään ja lähti linnasta. Sitten kulki hän kunnes tuli metsään ja ratsasti edelleen lähteelle asti ja tapasi paimenpojat juuri päivän yhdeksännellä hetkellä. He olivat levittäneet viitan ruohokkoon, söivät leipäänsä ja pitivät hyvin suurta iloa.
Nyt lauletaan:
Koolla oli paimenet, Esmeres ja Martinet, Fruélin ja Johanes, Robecon ja Aubries. Arvel' yksi: "Tarkatkaamme, nuorta herraa auttaa saamme sekä tuota tyttölasta, sinisilmää, keltahasta. Hän toi meille kolikoita, joilla ostan omenoita, veitsiä ja kukkaroita, pillit, joilla soitellaan, jotta kaikuu kautta maan. Onnea hälle!"