"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat, laulakaa toki! Kas tässä kymmenen lanttia, jotka minulla on kukkarossani."
"Rahat me otamme, herra. Mutta minä en sittenkään laula, sillä minä olen sen vannonut. Mutta minä kerron teille kaiken, jos tahdotte."
"Jumalan tähden", sanoi Aucassin, "onhan kertomuskin tyhjää parempi".
"Armon herra, me olimme täällä toisen ja kolmannen tunnin välillä, ja söimme leipäämme tämän lähteen luona, niinkuin nytkin. Ja tänne tuli tyttö, kauniimpi kuin mikään maailmassa, niin että me luulimme häntä keijukaiseksi, ja että hän kirkasti koko metsän. Hän antoi meille niin paljon omistaan, että me lupasimme, jos te tulisitte tänne, sanoa teille, että teidän pitäisi tulla metsästämään tälle salolle. Sillä täällä on sellainen elävä, että jos te voisitte pyytää sen, ette te antaisi siitä jäsentäkään viidestä sadasta hopeanaulasta, ettekä mistään aarteista. Sillä elävällä on sellaista lääkettä, että jos te sitä nautitte, paranette te vaivastanne. Ja kolmessa päivässä tulee teidän pyytää se, ja jos ette sitä saisi, ette sitä koskaan enää näkisikään. Pyytäkää se siis, jos tahdotte, — tai jos tahdotte, antakaa sen olla. Nyt olen minä toimittanut hänen asiansa."
"Lapsi kulta", virkkoi Aucassin, "kylliksi olet sanonut, ja suokoon, Jumala, että sen löytäisin!"
Nyt lauletaan:
Arvas pikku armahan näillä mailla kulkevan. Sanat täytti sydämen, paimenille nyökäten nousi jälleen satulaan, lähti korpeen painumaan täyttä laukkaa kuni tuuli; miehen puheet metsä kuuli: "Valkovarsi armahain, tänne tähtes tulla sain, — ei mua johda hirven juoksu, eikä kukkain sulotuoksu. Silmäs hohde, vartes hieno, naurus sointu, äänes vieno pitävät mua polullas. Isä taivaan laupias, auta mua armostas rakkahan luokse!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin poikkeili metsässä polulta toiselle, ja ratsu kantoi häntä vinhasti eteenpäin. Älkää luulko, että risut ja okaat säästivät häntä. Ei suinkaan! Ne repivät hänen vaatteensa niin, että tuskin ehyintäkään olisi voinut paikata, ja niin että veri vuoti hänen käsivarsistaan, kyljistään ja jaloistaan kolmesta- tai neljästäkymmenestä paikasta, ja nuorukaisen jälkiä olisi voinut seurata veripisaroiden mukaan, joita tipahteli ruohikkoon. Mutta niin oli hän syventynyt ajattelemaan Nicoletteä, suloista armastaan, ettei hän tuntenut tuskaa eikä kipua, ja niin harhaili hän koko päivän metsässä, kuulematta Nicolettestä mitään. Ja kun hän sitten näki, että ilta alkoi lähestyä, sortui hän itkemään siksi, ettei löytänyt neitoa.
Kun hän juuri ratsasti vanhaa, nurmettunutta tietä pitkin, näki hän keskellä tietä sellaisen miehen kuin minä teille sanon: Hän oli huikean kookas, ja ruma ja kömpelö. Hänellä oli tuuhea pörrötukka, mustempi kuin hiilen tomu, ja hänen silmänsä olivat enemmän kuin kämmenen leveyden päässä toisistaan. Ja hänellä oli hyvin paksut posket, äärettömän iso tylppänenä ja latteat, laajat sieramet ja paksut huulet, jotka olivat punaisemmat kuin paahtoliha, ja jyhkeät, keltaiset ja rumat hampaat. Jalassa oli hänellä härännahkaiset, polveen saakka niinellä köytetyt housut ja säärystimet, ja verhottu oli hän avaraan kaksiliepeiseen viittaan, ja hän nojasi vankkaan nuijaan. Kun Aucassin äkkiä sattui miestä vastaan, peljästyi hän suuresti hänet nähdessään.