"Mitä syytä, veli?"
"Sanon sen teille, herra. Olin päivätyöläisenä varakkaalla talonpojalla ja ajoin hänen auraansa, jota neljä härkää veti. Kolme päivää sitten tapahtui minulle suuri onnettomuus, sillä minä kadotin paraan härjistäni, Rogetin, parhaan valjakostani, ja nyt kuljeksin minä sitä etsimässä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä juonut, ja nyt en minä tohdi palata kaupunkiin pelosta, että minut pantaisiin vankeuteen, sillä minulla ei ole millä maksaisin härän. Kaiken maailman rikkauksista ei minulla ole muuta kuin ryysyt ylläni. Minulla on vanha äiti, jolla ei ollut muuta omaa kuin pahainen patja; sekin temmattiin pois hänen selkänsä alta, niin että hän nyt makaa paljailla oljilla, ja hänen vuoksensa on oloni raskaampaa kuin itseni tähden. Sillä omaisuus tulee ja menee. Sen, mitä tänään olen menettänyt, saatan minä toiste ansaita takaisin, ja minä maksaisin härän, kun voisin. Minä en itke tällaisenkaan ahdingon tähden, ja te surette kelvotonta koiraa. Kirous sille, joka teitä milloin kiittää!"
"Totta tosiaan sinä lohdutat minua, hyvä veli. Jumala sinua siunatkoon! Ja minkä arvoinen on sinun härkäsi?"
"Kahtakymmentä ropoa pyydettiin siitä minulta, herra. Eikä minulla ole maksaa siitä hiventäkään."
"Kas, ota nuo kaksikymmentä, jotka minulla on kukkarossani, ja maksa härkäsi", sanoi Aucassin.
"Suuri kiitos, herra", toivotti mies, "ja suokoon Jumala, että löytäisitte haettavanne!"
Mies lähti pois, ja Aucassin ratsasti edelleen. Yö oli kaunis ja tyyni, ja hän harhaili kunnes tuli sille paikalle, missä seitsemän polkutietä haarautui. Siellä näki hän edessään lehtimajan, jonka te tiedätte Nicoletten tehneen. Ja lehtimaja oli sisältä ja ulkoa, edestä ja takaa kukilla koristettu ja niin siro, ettei sirompaa voinut olla. Kun Aucassin huomasi sen, pysähtyi hän äkkiä, ja kuun säteet paistoivat majan sisään.
"Ah, Jumala!" sanoi Aucassin. "Täällä on Nicolette, minun suloinen armaani, ollut, ja tämän on hän tehnyt kauneilla käsillään. Hänen hellyytensä ja rakkautensa tähden astun satulasta ja lepään täällä koko yön."
Hän irroitti jalkansa jalustimesta, laskeutuakseen alas, mutta hevonen oli iso ja korkea. Hän oli niin syvästi vaipunut ajattelemaan Nicoletteä, suloista armastaan, että hän langeten raskaasti kivelle nyrjäytti olkapäänsä sijoiltaan. Hän tunsi loukkautuneensa ankarasti, mutta hän ponnisteli niin hyvin kuin saattoi ja sitoi hevosensa toisella kädellään oksaan ja kieri maassa kunnes vaipui seljälleen lehtimajaan. Ja hän katseli majan katon reiästä ja näki tähdet taivaalla. Hän näki siellä yhden muita kirkkaamman ja alkoi sanella:
Nyt lauletaan: