"Siellä loistat, tähtönen, yössä kuuta seuraten, luonas pikku armas on, kultakutri verraton: luulen, että Jumala hänet otti luoksensa, ett' ois ilta valkeampi, taivas kahta kirkkahampi. Sinne mielin luoksesi, pieni kultatähteni. Viis, kuink' alas kupsahtaisin, kunhan luonas olla saisin, ensin suukon painaltaisin! Oisinhan kuin kuningas, aarteen ainoon valtias, armahin sisko!"[14]
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Nicolette kuuli Aucassinin haastavan, tuli hän nuorukaisen luo, sillä hän ei ollut kaukana.
Hän astui lehtimajaan, kietoi kätensä Aucassinin kaulaan ja suuteli ja hyväili häntä.
"Kaunis, rakas ystävä, ole hyvin löydetty!"
"Ole hyvin löydetty sinäkin, kaunis, rakas kulta!"
He suutelivat ja syleilivät toisiaan, ja ihanaa oli se ilo.
"Voi, suloinen armas", sanoi Aucassin, "loukkasin juuri olkapääni, ja nyt minä en tunne tuskaa enkä kipua, nyt kun olen saanut sinut".
Nicolette tunnusteli häntä ja huomasi, että olkapää oli sijoiltaan. Hän hieroi sitä kauan valkeilla käsillään eikä lakannut, ennen kuin hän Jumalan avulla, joka lempiviä rakastaa, oli saanut sen paikoilleen. Sitten otti hän kukkia ja tuoretta ruohoa ja vihreitä lehtiä ja sitoi ne paikalleen paitansa palasella, ja Aucassin tuli aivan terveeksi.
"Aucassin". sanoi tyttö, "kaunis, rakas ystävä, neuvotelkaamme mitä tekisimme. Jos sinun isäsi huomenna etsittää metsän ja minut löydetään, surmataan minut, kävi sinun kuinka hyvänsä."