"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö haluakaan, että kostan puolestanne?"
"Herra", sanoi kuningas, "sen te olette tehnyt jo liian kanssa. Täällä ei ole tapana, että me tapamme toisiamme."
Viholliset kääntyivät pakosalle, ja kuningas ja Aucassin palasivat Toreloren linnaan. Ja valtakunnan asukkaat sanoivat kuninkaalle, että hänen pitäisi ajaa Aucassin pois valtakunnastaan ja pidättää Nicolette pojalleen, sillä tyttö näytti hyvin korkeasukuiselta. Kun Nicolette sen kuuli, ei hän tullut ollenkaan iloiseksi, vaan puhkesi puhumaan.
Nyt lauletaan:
"Toreloren kuningas, onko luulo kansallas, että, raukka, hullu oisin, kullallen kun suukon soisin! Kun hän mua syleillen tuntee varren pehmoisen, riemastun niin silloin siitä, ettei laulut, tanssit riitä — viulut, harpun soinnutkaan — mulle koskaan korvaamaan riemua tuota."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin eli Toreloren linnassa hyvillä mielin ja iloissaan, sillä hänellä oli mukanaan Nicolette, suloinen armaansa, jota hän suuresti rakasti. Mutta juuri tämän hyvän mielen ja ilon ollessa parhaimmillaan saapui mereltä saraseenien laivue, piiritti linnan ja valloitti sen väkirynnäköllä. Viholliset ryöstivät kaiken omaisuuden ja veivät miehet ja naiset vangeiksi. He ottivat Aucassinin ja Nicolettenkin, sitoivat nuorelta urholta kädet ja jalat, heittivät hänet laivaan ja Nicoletten toiseen.
Nousipa merellä myrsky, joka erotti heidät. Laiva, jossa Aucassin oli, kulki määrättä merellä niin, että se ajautui Beaucairen linnan luo. Maan asukkaat tulivat sinne korjaamaan tavarat rantaoikeutensa[18] nojalla, tapasivat Aucassinin ja tunsivat hänet. Kun Beaucairen ihmiset näkivät nuoren herransa, tulivat he hyvin iloisiksi, sillä Aucassin oli oleskellut Toreloren linnassa ainakin kolme vuotta, ja hänen äitinsä ja isänsä olivat kuolleet. He saattoivat hänet Beaucairen linnaan ja kunnioittivat häntä herranaan, ja hän säilytti rauhan maassansa.
Nyt lauletaan:
Beaucairessa, linnassaan, Aucassin pääs kunniaan, rauhaa nauttii kreivin lääni, napinan ei nouse ääni. Nicoletten sulokuva vain on kaiho uudistuva — vaikka koko suku kuoli, suuremp' armahast' on huoli. "Kultaseni rakkahin, mistä aarteen arvaisin? Etsimäst'. en toki heitä, vaikka lensit tuulen teitä; — maitten ääriin, merten taa, mua matka johtaa saa, jotta sun löydän."