Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Jättäkäämme nyt Aucassin ja puhukaamme Nicolettestä. Laiva, jossa Nicolette oli, kuului Kartagon kuninkaalle,[19] joka oli hänen isänsä. Ja niin oli neidolla kaksitoista veljeä, kaikki prinssejä tai kuninkaita. Kun he näkivät, kuinka kaunis Nicolette oli, osoittivat he hänelle suurta kunniaa, juhlivat häntä ja kyselivät kuka hän oli, sillä hän näytti hyvin ylhäiseltä ja suurisukuiselta naiselta. Mutta Nicolette ei tiennyt sanoa heille kuka hän oli, sillä hänet oli ryöstetty aivan pienenä lapsena. He purjehtivat kunnes tulivat Kartagon kaupungin edustalle. Ja kun Nicolette näki linnan muurit ja seudun, muisti hän, että hän oli siellä kasvatettu ja sieltä pienenä lapsena ryöstetty. Mutta niin pieni ei hän silloinkaan ollut, ettei hän nyt hyvin olisi tiennyt olleensa Kartagon kuninkaan tytär, ja että hän oli kaupungissa kasvatettu.
Nyt lauletaan:
Viisas, reipas impi astui rannalle, ja silmä kastui katsellessaan loistavaa linnaa sekä maisemaa. Silloin huokas tyttönen käsiänsä väännellen: "Vaikka oonkin lapsi hovin, mainen loisto häilyy kovin: tyttärenä kuninkaan löytölapseks jouduin vaan. Uljas, nopsa Aucassin, ain' oot mulle armahin, vaikka tieni kulkis kunne. tuskaa mulle tuo se tunne. Suokoon Herra armias, että vältät vaarojas, — että löytäis merten yli minut sulhon hellä syli, että sais hän suudelmani. Kutsu ainoot' armastani, taivahan Herra!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Kartagon kuningas kuuli Nicoletten niin puhuvan, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa.
"Rakas, armas ystävä", sanoi hän, "virkkakaa minulle kuka te olette, älkääkä arastelko minua".
"Herra", sanoi neito, "minä olen Kartagon kuninkaan tytär, ja minut ryöstettiin pahaisena lapsena, piankin jo viisitoista vuotta sitten".
Kun kartagolaiset kuulivat hänen puheensa, tiesivät he kyllä, että hän haastoi totta. Ja he valmistivat valtavan juhlan ja veivät Nicoletten palatsiin suurin kunnianosoituksin kuin kuninkaan tyttären konsanaan. Siellä oli hän ainakin kolme tai neljä vuotta, siksi kunnes tahdottiin naittaa hänet eräälle rikkaalle pakanakuninkaalle, mutta Nicoletten mieli ei taipunutkaan siihen liittoon. Hän mietti, minkä tekosyyn nojalla pääsisi etsimään Aucassinia. Hän pyysi viulun ja opetteli sitä soittamaan. Ja hän lähti pois eräänä yönä, tuli merisatamaan ja sai asunnon erään köyhän vaimon luona rannikolla. Hän otti väriruohoa ja voiteli sillä päänsä ja kasvonsa, niin että hän tuli aivan tummaksi ja täplikkääksi. Ja hän teetätti itselleen takin ja viitan, paidan ja housut ja pukeutui niin kiertävän soittajan vaatteihin. Sitten otti hän viulun, meni erään merimiehen luo ja neuvotteli hänen kanssaan kunnes tämä otti tytön laivaansa. He levittivät purjeensa ja viilettivät aavaa merta aina Provencen rantaan asti saapuen. Ja Nicolette nousi laivasta ja kulki viulua soitellen maita ja mantereita, tullen lopulta Beaucairen linnaan, missä Aucassin oli.
Nyt lauletaan: