Beaucairessa Aucassin luona korkeen pilarin kerran neuvosherroineen istuu alla parvekkeen. Kukkiin puhkee ruohot, puut, laulaa linnut riemusuut. Silloin miehen sieluun salaa lemmen kaiho, kaipuu palaa, muistuu mieleen sulokukka, Nicolette, kultatukka, silmä kostuu kyyneleistä. — Pienen matkan päässä heistä Nicolette viuluaan soittaa, puhkee laulamaan. "Hyvät herrat, kuunnelkaa kummallista tarinaa, kuinka uljas Aucassin kiintyi lemmen pauloihin, kuinka Nicoletten vuoksi syvän metsän syliin juoksi, kuinka hurjat pakanat heidät vangiks' ottivat. Nicolette onneton, joutui maille Kartagon: vanhempansa löysi sieltä, — isä vastoin tytön mieltä tahtoi ylhäisesti naittaa, pakanoitten maalle laittaa. Eipä suostu neitonen vuoksi vanhan sulhasen, Aucassinin, — tahtoo luottaa taivaan armoon, häntä vuottaa eikä mennä miehelään ilmoisena ikänään, ellei hän löydy."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Aucassin kuuli Nicoletten laulun, tuli hän hyvin iloiseksi, vei hänet syrjään ja kysyi:
"Kaunis, rakas ystävä! Tiedätkö jotakin Nicolettestä, josta lauloit?"
"Kyllä, herra, Minä tiedän hänet uskollisimmaksi, suloisimmaksi ja älykkäimmäksi olennoksi, mitä konsaan on syntynyt. Hänen isänsä on Kartagon kuningas, jonka väki otti hänet vangiksi siellä, missä Aucassinkin vangittiin, ja vei hänet Kartagoon. Ja kun kuningas sai selville, että Nicolette oli hänen tyttärensä, vietti hän suurta juhlaa. Minä päivänä hyvänsä hän olisi antanut tyttärelleen puolisoksi Espanjan kuninkaista suurimman, mutta Nicolette olisi mieluummin antanut hirttää tai polttaa itsensä kuin ottanut miehekseen ketään, jos kuinkakin rikasta."
"Oi, rakas hyvä ystävä!" virkkoi kreivi Aucassin. "Tahtoisitko palata tuohon maahan ja sanoa hänelle, että hän tulisi minua tapaamaan. Minä antaisin sinulle rikkauksistani enemmän kuin suinkin rohkenisit pyytää tai ottaa. Ja sano hänelle, että rakkauteni tähden en minäkään tahdo ottaa vaimoa, kuinka korkeasukuista hyvänsä, vaan odotan ja otan vain hänet vaimokseni. Ja jos olisin tiennyt, mistä hänet löytäisin, olisin jo ammoin hakenut hänet."
"Herra", sanoi soittaja, "jos se on tahtonne, menen minä hakemaan häntä sekä teidän että hänen tähtensä, jota minä suuresti rakastan".
Aucassin sopi hänen kanssansa ja käski antaa hänelle kaksikymmentä kultarahaa. Nicolette jätti hyvästi, jolloin Aucassin heltyi kyyneliin armaansa sulouden tähden. Kun tyttö näki hänen itkevän, sanoi hän:
"Herra, älkää murehtiko! Aivan pienen ajan kuluttua olen tuonut hänet tähän kaupunkiin, niin että saatte nähdä hänet."
Kun Aucassin kuuli sen, tuli hän hyvin iloiseksi. Nicolette lähti hänen luotansa ja meni kaupungille, varakreivittären taloon, sillä varakreivi, hänen kumminsa, oli kuollut. Sinne asettui Nicolette asumaan, puhui vapaasti kreivittären kanssa ja uskoi hänelle asiansa niin, että varakreivitär tunsi ja huomasi hänet Nicoletteksi, jota hän oli hoitanut. Hän pesetti ja kylvetti neidon ja antoi hänen levätä koko viikon. Sitten otti Nicolette ruohoa, jonka nimi oli keltano, hieroi sillä hipiänsä ja tuli taas yhtä kauniiksi kuin hän entispäivinäkin oli ollut. Sitten pukeutui hän komeihin silkkivaatteisiin, joita varakreivittärellä oli hyvin paljon, istuutui huoneeseen täyteläälle kirjosilkki-patjalle ja pyysi varakreivitärtä noutamaan hänen sulhasensa Aucassinin. Hän tekikin sen. Palatsiin tullessaan tapasi hän siellä Aucassinin itkemässä ja Nicolette-ystäväänsä kaipaamassa, siksi että hän viipyi niin kauan. Ja varakreivitär kutsui häntä ja sanoi hänelle: