[6] Tällainen ajatusjuoksu, joka näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa ajan yleisten uskonnollisten käsitysten kanssa, on kuitenkin verrattain tavallinen. Siitä on esimerkkejä niin pohjois- kuin etelämaisessakin kansanrunoudessa, ja pistääpä se kuvana esiin vielä nykyaikaisessakin runoudessa, jossa taivaan riemut jäävät halvoiksi rakastetun omistamisen rinnalla. Sekä Wilhelm Herz että Hermann Suchier mainitsevat monenlaisia esimerkkejä sellaisesta käsitystavasta jo arabialaisessa runoudessa, euroopalaisesta puhumattakaan.
Paljain jaloin ja säärin kulki keskiaikana enimmäkseen köyhä väki, mutta tämä tapa esiintyi porvarillisissa, jopa ritarillisissakin piireissä. Vielä niinkin myöhään kuin 1506 kielletään Baselin porvareita saapumasta raadin kokouksiin housuttomina, paitsi pitkässä takissa. Ja jo aikaisemmin kieltävät provencelaiset hovisäännöt ritareita esittäytymästä housuttomina naisseurassa.
[7] Suloinen olento, douce creature, on tavallinen puhetapa, joka tarkoittaa Kristusta.
[8] Nenänsuojus (nasal) oli rautahatun alireunasta lähtevä tanko, joka sittemmin laajeni koko kasvot peittäväksi (visier), Nenänsuojukseen tarttui voittaja lyödäkseen viholliselta pään poikki tai viedäkseen hänet vangittuna mukaansa.
[9] Nuoruuden työt (enfances) ovat paraasta päästä kuviteltuja urotöitä, joita kerrotaan kuuluisien ritarien — kuten Herkuleen ja Rolandin — tehneen lapsuudessansa.
[10] Sodassa tai turnajaisissa vangiksi jäänyt ritari saattoi yleisen tavan mukaan päästä vapaaksi lunnailla tai lupaamalla täyttää vastustajan määräämän tehtävän.
[11] Tässä kuvattuun kauneuden ihanteeseen on verrattavissa suorasanaisen "Tristanin" kuvaus Isoldesta, — kuvaus, jota pidettiin erittäin onnistuneena:
"Hänen hiuksensa ovat kiiltävämmät kuin kultarihma. Hänen otsansa voittaa liljankukat valkeudessa. Hänen tummat kulmakarvansa kaartuvat kuin sateenkaaret. Ne erottaa pieni linnunrata, joka kulkee suoraan nenäviivaa pitkin, ollen niin tarkoin rajoitettu, ettei siinä ole mitään liikaa eikä mitään vaille. Hänen vivahdusrikkaat silmänsä, jotka loistossa voittavat smaragditkin, välkkyvät hänen otsallaan kuin kaksi tähteä. Hänen kasvonsa muistuttavat aamun kauneutta, sillä niissä sekaantuu punainen ja valkoinen niin, että kumpikin väri säilyttää viehättävän kuulautensa. Hänellä on suloinen suu, paisuvat, pyöreät, kaunisväriset huulet, jotka punertavat kuin kaksi kirsikkaa, hampaat helmiäkin valkeammat, tasasuhtaisessa järjestyksessä. Mutta ei kevään, ei pantterin [pantteri oli keskiaikaisen käsityksen mukaan erittäin hyvänhajuinen eläin. Vert. Danten 'Helvetin' 1 laulua], ei minkään mausteen tuoksua voi verrata hänen suunsa perin suloiseen hengitykseen. Hänen leukansa on paljoa sileämpi kuin norsunluu. Maito antaa värin hänen suloiselle niskalleen ja välkkyvä kristalli hänen kauniille, tasaiselle kaulalleen. Hänen tasaisista olkapäistään erkenee kaksi hoikkaa, pitkää käsivartta ja valkoiset kädet, joiden liha on pehmoista, hentoa. Hänellä on suuret, pitkähköt, pyöreät sormet, joiden päissä välkkyy hänen kynsiensä kauneus. Hänen kauneista kaunein povensa on koristettu kahdella paratiisiomenalla, jotka ovat kuin lumi. Ja vartaloltaan on hän niin hoikka, että kaksi hentoa kättä helposti ulottuu hänen ympärilleen. Mutta muista, sisäisistä osista en tahdo puhua, sillä niistä tietää sydän paremmin kuin kieli."
[12] Tällainen käsitys miehen ja naisen rakkaudesta oli hyvin tavallinen kaikkialla. Meilläkin tapaa siitä esimerkkejä ainakin piirilauluissa:
Tytöt ne riiaa silmillä, mutt' pojat sydämellä.