"Herra", lausui varakreivi, "minua surettaa, että Aucassin alituiseen käy hänen luonansa ja puhelee hänen kanssaan. Minä olen ostanut hänet rahallani, kantanut hänet kasteelle ja ottanut hänet kummitytökseni ja olisin jonakin päivänä antanut hänet nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsisi leipää hänelle. Teidän pojallanne Aucassinilla ei ole mitään tekemistä siinä. Mutta koska tuo on teidän tahtonne ja toiveenne, lähetän minä tytön sellaiseen maahan ja sellaiseen valtakuntaan, ettei Aucassin koskaan näe häntä silmäinsä edessä."
"Pitäkääkin siis siitä huolta", virkkoi kreivi Garin, "muutoin voisi siitä koitua teille paljon pahaa!"
Ja niin he erosivat. Ja varakreivi oli sangen rikas mies, jolla oli komea palatsi puutarhan puolella. Hän sulki Nicoletten sinne erääseen huoneeseen ja vanhan mummon hänelle seuraa ja hupia pitämään. Ja asetti sinne leipää ja lihaa ja mitä hän muuta tarvitsi. Sitten antoi hän ummistaa oven, ettei mitään tietä voinut päästä ulos eikä sisään, paitsi että puutarhan puolella oli aivan pieni akkuna, josta heille tuli hiukan puhdasta ilmaa.
Nyt lauletaan:
Tyttö niin jää vankilaan, värjyy holvihuoneessaan: Taidetaulut turhaan loistaa, ei voi veistoksetkaan poistaa synkkyyttä, kun akkunaan nojaa raukka murheissaan. Hiukset häll' on vaaleat, kulmakarvat kaartuvat; kasvot kirkkautta hohtaa. Koskaan kauniimpaa et kohtaa! Luona huojuhongiston puhjennut juur' ruusu on, siellä laulaa lintu arka; mutta miettii tyttö-parka: "Miksi jouduin, onneton, vankiluolaan kolkkohon? Siksi, ettei armahain lempimästä lakkaa vain, siksi jouduin vankilaan, suureen holvikammitsaan, miss' on päivä murheinen. Kautta Herran rakkauden, — karkaan täältä nopeaan, enkä viivy kauankaan, — kohta kun saatan!"
Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Nicolette oli vankina tuossa huoneessa, niinkuin olette kuulleet ja tajunneet. Koko maata ja valtakuntaa kiersi huuto ja huhu, että Nicolette oli kadonnut. Muutamat sanoivat, että hän oli paennut pois maasta, ja toiset sanoivat, että Beaucairen kreivi Garin oli hänet murhauttanut. Jos joku siitä iloitsi, ei se ainakaan ollut Aucassin. Hän lähti kaupungin varakreivin luo ja sanoi hänelle näin:
"Herra varakreivi, mitä olette tehnyt Nicolettelle, suloiselle armaalleni, sille, jota maailmassa enimmin rakastan? Oletteko te ottanut tai varastanut hänet minulta? Tietäkääkin, että jos minä siitä kuolen, vaaditaan teille kostoa, ja täydellä syyllä. Sillä te olette tappanut minut omilla käsillänne, ottaessanne minulta sen olennon, jota maailmassa enimmin rakastin."
"Hyvä herra", vastasi varakreivi, "älkää puhuko noin! Nicolette on vanki, jonka minä toin vierailta mailta, missä minä omilla rahoillani ostin hänet saraseeneiltä. Minä kannoin hänet kasteelle ja otin omaksi kummitytökseni. Olen hänet kasvattanut, ja annan hänet jonakin päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee leipää hänelle. Mitä te hänestä tahdotte! Ottakaa kuninkaan tai kreivin tytär! Ja mitäpä te sitäpaitsi luulette voittavanne, jos tekisitte hänestä rakastajattarenne ja veisitte vuoteeseenne? Hyvin vähän olisitte sillä voittanut, sillä ikuisiksi päiviksi olisi ruumiinne kirottu, ja sitten menisi teidän sielunne helvettiin, sillä paratiisiin ette koskaan pääsisi."
"Mitä minulla on paratiisissa tekemistä? Minä en ollenkaan halua päästä sinne, jollen saa Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Paratiisiin menevät sellaiset ihmiset kuin minä teille sanon: Sinne menevät nuo vanhat papit, nuo raajarikkoiset ja rammat, jotka kaiken päivää ja yötä ryömivät alttarien edessä ja vanhoissa hautaluolissa, ovat puetut vanhoihin, repaleisiin viittoihin ja vanhoihin ryysyihin; ovat alastomina ja paljain jaloin ja säärin ja kuolevat nälkään, kylmään ja kurjuuteen. Ne menevät paratiisiin, ja mitä minä niiden seurassa! Mutta helvettiin tahdon minä mennä, sillä sinne tulevat viisaat mestarit, ja komeat ritarit, jotka ovat kuolleet turnajaisissa ja mainioissa sodissa, ja reippaat aseenkantajat ja vapaat miehet. Heidän kanssaan tahdon minä mennä. Ja sinne menevät kauniit, viehkeät naiset, joilla on kaksi tai kolme ystävää paitsi omat parooninsa. Ja sinne menee kulta ja hopea, turkikset ja koreat kankaat, ja sinne menevät harpunsoittajat ja kiertävät viuluniekat ja maan kuninkaat. Heidän kanssaan tahdon minä mennä, mutta vain sillä ehdolla, että Nicolette, minun suloisin armaani, on muassani".[6]