Huomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden paikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa raivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja potkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja uteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on peräti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset nauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö — se on nähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa ja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän oli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja pitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on rasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan on sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin ihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä kotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin. Raivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja kirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään lapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen näköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään hänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä tapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija koettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta turhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin, katkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla vaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata toisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.

Kolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat leiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa — ehkä vuoden tahi parin vanhoja — hakenut itsellensä lokeron kajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin kylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä he kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin suuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan, kävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat, mutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin: "Kauhealla mylly jauhaa ratinalla". Amerikalaiset missit kirjoittelevat kultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan, paksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä, Akropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on Tuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan kalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.

Suuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja hurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan verraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi puhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.

Juuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin outoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle katselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta, jonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa takaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan mailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo ikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin olimme sinne tullessamme.

XXXVIII.

Kretan saarella. — Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä sieltä. — Kretalaisia kansantansseja. — Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. — Isänmaallinen juhlahetki. — Etevä ravintoloitsija.

Huhtikuun 6 päivä. Vaikka keinuimmekin koko yön kuin jättiläiskiikussa, säästyin ihmeekseni meritaudilta, heräten aamulla Kretan saaren korkeitten vuorten näkyvillä. Laiva ajoi pitkään, vuon omaiseen lahteen, jonka suulla olevalla saarella oli vanhan linnoituksen raunioita; itäpuolisella niemellä oli korkeita, puuttomia vuoria. Niin olemme siis saapuneet seudulle, joka on sekin vuosituhantisen viljelyksen paikka, ja historian aamuhämärässä korkean homerolaisen kulttuurin keskuspisteitä.

Olihan aikoinaan Foinikiassa Agenor niminen kuningas ja tällä ihana tytär, nimeltä Europa. Neito oli niin peräti viehättävä, että itse Zeus huomasi hänen kauneutensa, ja päätti lahjoittaa tytölle lempensä, mikä oli suuri kunnianosoitus, vaikka Zeus ei siinä suhteessa järin itara ollutkaan. Pilvien pitäjä kuitenkin hiukan ujosteli ryhtyä asiaan aivan julkisesti ja siksi hän härän haahmossa ryösti kaunottaren ja toi hänet tänne Kretaan, saadakseen olla rauhassa. Europa synnytti hänelle sitten kolme poikaa, joista vanhimman nimi oli Minos. Hänestä tuli kuuluisa lainsäätäjä, jolle Zeus ilmoitti hänen lakiensa sisällön, ja istuu hän nyt kahden veljensä kanssa vainajain tuomarina Manalassa. Hänpä myös ensiksi rakensi voimakkaan laivaston. Saattaa siis sanoa, että Kreta on Europan kulttuurin vanhimpia paikkoja, jolla vuosituhansien kuluessa on ollut tärkeä välittäjän merkitys Aasian ja Europan välillä; epäilijälle antavat siitä Knossoksen rauniot riittäviä, vakuuttavia todistuksia.

Merkilliseen paikkaan oli siis saavuttu. Lahden pohjassa oli pieni kylä ja alkoi siitä länteen päin hedelmällinen lakeus, Chanian tasanko, joka on saaren ainoita tärkeämpiä viljelyspaikkoja. Kuuden kilometrin päässä, niemen tyven länsirannalla, on sitten pieni Chanian kaupunki. Uskoen henkemme kovassa aallokossa keikkuvaan veneeseen läksimme maihin saadaksemme käyttää jalkojamme tällä muistorikkaalla saarella. Astelimme ensin pienen kylän raittia ja katselimme ihmisiä ja puutarhoja: joissa m.m. ensi kertaa elämässämme näimme kukkivan mantelipuun ja tunsimme sen ihanan tuoksun. Lähdettyämme sitten ajamaan hyvää tietä pitkin Chaniaan huomasimme ensikertalaisen naivilla uteliaisuudella, että olimme todella tulleet meille kasvillisuudeltaankin outoon ja uuteen maahan. Molemmin puolin tietä oli aidan tapaisesti istutettuna suuria, tavattoman paksulehtisiä aloe-kasveja, joiden takana oli reheviä öljypuu-, appelsiini- ja viiniviljelyksiä, tähkällä olevaa ohraa ja paljon muita, meille aivan tuntemattomia kasveja, jotka kaikki todistivat maanlaadun lihavuudesta ja ilmanalan lempeydestä. Täällä, hiukan ulompana meren hengestä, se olikin meistä aivan erikoisen kevyttä, suloisten tuoksujen täyttämää. Mutta huolimatta luonnon silminnähtävästä anteliaisuudesta, joka tavallisella pohjoismaalaisella tarmolla varmaankin olisi tuottanut ylenpalttisen toimeentulon jokaiselle, näytti elämä täällä oikeastaan sangen raskaalle. Ihmiset olivat kehnonpuoleisesti ja köyhästi puettuja, arvattavasti päivästä toiseen etelämaalaisen välinpitämättömyydellä kuhnustelevaa väkeä.

Kun olimme aikamme ajelleet mantelipuiden ja oranssien tuoksussa, nähneet taatelipalmun (joka ei kuitenkaan täällä kantane hedelmää) ja suureksi hämmästykseksemme myös sellaiset kodikkaat ilmestykset kuin variksen, harakan ja varpusen, ihailleet kaukaa välkkyviä Ida-vuoren lumipeittoisia harjanteita, saavuimme vihdoinkin Chanian kaupungin torille. Taloudellisten vaistojemme ohjaamina astuimme sitten suoraan torin laidassa olevaan suureen kauppahalliin, jossa oli varsinkin vihanneksia ja kalaa sangen runsaasti myytävänä, jopa niin paljon, ettei voinut uskoa pienen Chanian sitä kaikkea tarvitsevan. Vihanneksien viekoitteleva mehevyys on toista kuin meillä pohjoisessa. Halli oli siisti, mutta ostajia ei näkynyt; kauppiaat polttelivat piippua, joivat kahvia ja pelasivat korttia. Hallin takana oli sikermä ahtaita basaarikatuja, pieniä myymälöitä ja työpajoja aivan vierivieressä. Mikäli saattoi huomata, oli hyvinarvoisa suutarin ammatti kaupungin ensimmäisiä, ja valmistettiin Chaniassa kenkiä ja tohveleita luultavasti koko saaren tarpeeksi, ehkäpä vientiäkin varten. Työnteko ei kuitenkaan näyttänyt olevan erikoisen tarmokasta, sillä sen päämerkkeinä oli korkeintaan se tapaus, jolloin mestari määräsi oppipoikansa vihdoinkin vetämään pikilangan siitä reiästä, jonka tämä ehkä tuntia aikaisemmin oli tehnyt, tahi se, jolloin hän itse vaivautui iskemään naulan reikäänsä, jonka suulla se oli jo puoli tuntia horjunut, uhaten pudota. Joutilasta kansaa tungeskeli kaikkialla ja selvästi näki, että täällä otettiin elämä tuon vanhan etelämaalaisen " dolce far niente'n " kannalta.