Chania teki muuten sangen siistin ja idyllimäisen vaikutuksen ja tuntui varsinkin hintojensa halpuuteen nähden olevan maailman paratiisimaisimpia paikkoja. Tuomas, joka oli joskus tehnyt kauppojakin, kertoi aikoinaan ostaneensa täältä Chaniasta, herra kauppias Markantomakis Manosakikselta, hyviä rusinoita, ja mieli nyt huvikseen ottaa selvää, vieläkö täällä moista liikemiestä oli. Kyselemällähän hänet löydettiin vanhasta talosta, pienen, hauskan torin varrelta, ja Tuomas painui sisään. Juhanin ja minun puheilleni ilmestyi sillä aikaa, töllistellessämme torilla ja katsellessamme aallonmurtajaan särkyviä, ihanan sinivihreitä, valkoiseen vaahtopilveen purkautuvia maininkeja, pitkä miehen roikale, joka ilmoitti haluavansa päästä Atenaan ja pyytävänsä nyt meiltä matkarahoja. Harkitsimme asiaa hetkisen, jonka jälkeen Juhani ilmoitti, että mielestämme, mikäli olimme voineet huomata, on elämä täällä Chaniassa paljon halvempaa kuin Atenassa, joten hänellä on kaikesta päättäen täysi syy pysytellä juuri täällä, eikä pyrkiä Atenaan. Tämä harkittu vastaus ei miestä miellyttänyt ja katseli hän meitä hetkisen tiukasti, mutta huomatessaan Juhanin olevan pituudeltaan vieläkin korkeammalla kuin hän itse; ja katselevan häntä silmiin hymyillen ja täydellinen varmuus olemuksessaan, sanoikin mies: "Suokaa anteeksi!" ja poistui. Samalla tuli jo Tuomaskin takaisin, kertoi löytäneensä kauppaystävänsä, joka oli tarjonnut hänelle kupposen kahvia, puhutellut häntä kohteliaasti ja ilmoittanut, että rusinalasku on kyllä maksettu.
Kello viiden seuduissa ajelimme pois sievästä ja kodikkaasta Chaniasta, jossa Venizeloksen kuva koristi pienintäkin myymälää ja työpajaa. Jos ihminen joskus tarvitsisi rauhallista, terveellistä ja halpaa unohduksen paikkaa, saattaisi sellainen helposti löytyä Kretasta, Chanian kaupungista, manteli-, oranssi-, oliivi- ja laakeripuiden lakeudelta, jonka takaa siintävät ihanat valkovuoret kuin puhtaat unelmat.
Laivalla oli nähtävänä kretalaisten sotilasten esittämiä kansantansseja. Mandoliinilla soitettiin yksitoikkoista, ehkä kolmessa eri korkeudessa liikkuvaa sävelen tönötystä, jonka hitaaseen tahtiin kolme toisiaan käsistä pitelevää miestä pyörii pientä piiriä, aina väliin tehden omituisia hypähdyksen pirahduksia. Indian kreikkalainen vakuuttaa meille, että nämä ovat samoja tansseja, joita jo muinaiset kreikkalaiset tanssivat. Kriitillisen näköisinä ilmoittavat tähän taas leijonanmetsästäjät, että olkoot vain, sitä he eivät suinkaan tahdo kieltää, mutta heidän täytyy huomauttaa, että neekereillä on paljon juuri samanlaisia tansseja. Tästä huomautuksesta ei kreikkalainen oikein pidä, jota en ihmettelekään. Nämä tanssit olivat todellakin hyvin alkuperäisiä ja naiveja.
Päivällisen jälkeen alkaa tavanmukainen seurustelu ennen kuvattuun tapaan. Romaniattarella on uusi, upea leninki, ja ranskatar paljastaa seurustelutapoja, joita meidän naisemme eivät hyväksy. Kaikki ovat kuin samaa perhettä ja ystävällisesti tulee joku meiltä tiedustelemaan, onko meillä ikävä, koska olemme aina niin totisia; vakuutamme, että nautimme kaikesta aivan suunnattomasti, ja istumme mekin lojaalisuuttamme osoittaaksemme samaan seuraan, kuullaksemme jonkun ihmeellisen seikkailun Afrikan aarniometsistä. Viimeinen numero päivän ohjelmassa oli se, että toisen ja kolmannen luokan yleisö kokoontui tuon mielipuolisen tytön ympärille, joka taaskin oli ruvennut saamaan raivokohtauksiaan. Nähtävästi he häntä härnäsivät. Tytön ääni on nyt aivan käheä, mutta uupumatta hän siitä ja kielloista huolimatta taas puhuu ja huutaa, kiitollisen yleisön häntä palkitessa mehevillä naurun remahduksilla. Yllämme välkkyy Hellaan ihana tähtitaivas, joka on ennenkin nähnyt kaikenlaista, eikä siis vähistä hämmästy.
Huhtikuun 7 päivä. Kello kahden seuduissa tunsin laivan lähtevän ankarasti keinuen liikkeelle ja herättyämme kello 7 huomasimme olevamme — Chanian satamassa. Auringon kimaltelevassa, häikäisevässä valossa loistivat sen takaa valkoiset, pilvihuurujen peittämät vuorenhuiput ylen ihanina. Kauan ei täällä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin kulkemaan pitkin rannikkoa itään päin, ja koko ajan olivat mahtavat vuorijonot kauniina näkynä edessämme. Meritauti tekee ankaraa hävitystyötä keskuudessamme. Romaniatar tulee kannelle ja sijoittautuu kaikessa mahtavuudessaan nojatuoliin, kalastellen ääreensä ympärillä harhailevia, epävarman näköisiä herrasmiehiä, mutta pian täytyy hänen paeta koirineen ja kamarineitoineen hyttiinsä, suorittaakseen siellä tekoja, joilla oli myöhemmin omat seurauksensa. Muutaman tunnin kuluttua saavuimme pienen Rhetymnonin satamaan, johon siihenkin oli meren suojaksi rakennettu nelikulmainen satama-allas, kulmassa majakka. Taustalla olivat samat ihanat vuoret, kaupunki Chanian näköinen, pieni rauhan paikka, samanlainen kuin ehkä sadat Levantin rantojen yhteiskunnat. Sataman mataluuden vuoksi täytyi laivan pysähtyä ulos merelle ja mielenkiintoista oli nähdä sitä taitavuutta, jolla kretalaiset soutajat hallitsivat laivan kyljellä suuressa aallokossa keikkuvia veneitään, joiden pelkäsin joka hetki murskautuvan kappaleiksi. Vaikka äänenpidon olisi luullut siinä jokseenkin hyödyttömäksi, tuntui se kuitenkin melkeinpä pää-asialta. Illalla kello 7 seuduissa okiin kolmannen kaupungin, Herakleionin, edustalla, ja oli se edellisten tapainen, pieni merikaupunki-idylli. Tähän paikkaan vietiin nyt tuo onneton tyttönen, joka vielä veneessä viimeisiä kertoja parkui ja ojenteli käsiään laivaa kohti; kieltä ymmärtävät sanoivat hänen kiroilleen. Aurinko painui nopeasti kauniiseen ruskoon lumivuoren taakse, jonka rinteillä pilvet ja sumujoukkiot lepäsivät sankkoina saarekkeina. Koko tuossa maisemassa, korkeissa vuorissa, pienessä kaupungissa, pauhaavassa meressä ja illan rusottavassa valaistuksessa oli jotakin juhlallisen kaunista.
Juuri päivälliselle mentäessä syntyi kannella hyttimme edustalla kiivas mielipiteiden vaihto. Molemmat leijonanmetsästäjät, joiden hyttinaapureina amerikalaiset missit sekä romaniatar ovat, olivat kuulleet amerikalaisten keskenään valittavan romaniattaren suurta siivottomuutta, varsinkin äsken meritaudin aikana, jolloin hän m.m. oli sotkenut yhteisen pesuastian. Vapaaherrat puhelivat siitä nyt keskenään käyttäen sellaisia asiallisia ja kuvaavia sanoja kuin "Schweinerei" j.n.e. Tämänpä sattuikin sivu kulkeva romaniatar kuulemaan ja muuta ei tarvittu: hän ryntäsi paikalla vapaaherrojen kimppuun, nosti hirmuisen metelin ja rupesi kirkuvalla äänellä suorastaan herjaamaan saksalaisia, huutaen silmät säihkyen, että he ovat häväisseet häntä. Vapaaherrat olivat aluksi hiukan nolostuneen näköisiä, vastailivat välttelevästi ja koettivat saada romaniatarta rauhoittumaan, mutta turhaan. Yhä kiihtyen tämä jo lyödä kopsautti toista vapaaherraa, joka pahaksi onneksi sattui vielä olemaan heistä hurjin, käsilaukullaan, ja me ääreen rientäneet, tästä ylimääräisestä vaihtelusta ilahtuneet muut matkustajatko pelkäsimme, että kohta tuo rouvasihminen kynsii noilta sankareilta silmät päästä. Mutta tuo kopsaus oli afrikanderille liikaa. Puristellen nyrkkejänsä hän rupesi ärjymään kuin kiukustunut leijona: "Me emme ole ainoastaan sanoneet teitä siaksi, vaan te olettekin sika! Lyökääpä toinen kerta niin heitän teidät mereen!" Äänet kohosivat kohoamistaan, rouva kirkui korkeimmalla falsetillaan ja rupesi vihdoin solvaamaan saksalaisia heidän kansallisuudellaan, kunnes lopuksi sai kyllänsä, sylkäisi ja sanoi: "Pfui Teufel!" Tämän kohtauksen aikana oli muu yleisö uteliaana ja huvinhaluisena koettanut lisätä öljyä tuleen ja tunsi suurta pettymystä sen loppuessa. Vaikka romaniatar paljastikin tässä kaiken karkean sivistymättömyytensä, oli myöskin vapaaherrojen esiintymisessä leima, joka voidaan saavuttaa ainoastaan Afrikassa. Paheksuen oli sitä syrjästä katsellut heidän nuori serkkunsa, ylioppilas, joka oli tuon seurueen sympaattisin jäsen.
Päivälliset muodostuivat juhlahetkeksi sen johdosta, että hevosten ostokomissionin johtaja, herra översti Taurakis (tahi jotakin sinne päin), tanakka ja nuhteettoman näköinen sotilas, tarjosi täksi päiväksi sattuvan Kreikan vapaussodan satavuotismuiston johdosta koko matkustajajoukolle shampanjaa. Eikä siinä kyllin, vaan tuo kunnon översti piti vielä voimakkaan ja muotokauniin puheen, jonka Indian kauppias, myöskin palava patriootti, tulkitsi ranskaksi. Puheessaan översti aluksi viittasi siihen vuosisatoja kestäneeseen sortoon, jota kreikkalaiset olivat saaneet kärsiä, heidän kovaan taisteluunsa kaikkia idästä päin vuosituhansien kuluessa ilmestyneitä raakalaisia vastaan, ja siten kreikkalaisten osaksi tulleeseen historialliseen tehtävään olla Europan vartijana tällä kulmalla. Se sama taistelu jatkuu tälläkin hetkellä, ja puhuja toivoi, että Europan vallat, unohtaen keskinäiset erimielisyydet, rupeaisivat ymmärtämään Kreikan taistelua tältä kannalta, että se vihdoinkin saataisiin voitokkaaseen loppuun. Voimakkaan vakaumuksen kannattamaa ja kieltämättömiin tosiasioihin vetoavaa, kaunista puhetta ei voinut kuunnella innostumatta ja toivottamatta kreikkalaisille kaikkea menestystä. Kun översti vihdoin lausui Kreikan puolesta kiitokset kaikille niille muiden kansojen sankareille, jotka olivat vapaustaistelussa kaatuneet Kreikan puolesta, ja kohotti maljan Kreikan tulevaisuudelle, juotiin se suuren innostuksen vallitessa, joskin läsnä olevain ranskalaisten ja englantilaisten kasvoilla viivähtikin pieni varjon tapainen. Ainoa, joka ei maljaan yhtynyt, eipä ollut läsnä koko juhlassa, oli vanha turkkilainen, joka jurotti yksin sivusalongissa ja otteli siellä harmissaan tuikeita ryyppyjä omasta taskumatistaan.
Överstin puheen herättämä isänmaallinen mieliala ja siitä johtuva innokas keskustelu olivat korkeimmillaan, kun äkkiä tapahtuikin pahasti sorahtava keskeytys. Romaniatar, joka ei ollut juhlassa läsnä, ilmestyi yhtäkkiä hyttinsä aukkoon ja huusi sieltä kirkuen ravintoloitsijalle, että hänelle täytyy antaa toinen hytti, sillä hän ei halua asua yhdessä noiden amerikattarien kanssa. Ja kuullessaan emäntänsä äänen rupesi nurkasta papukaija pitämään parasta puhettansa, niin että isänmaallinen tunnelma hukkui samalla jäljettömiin. Harmin pilvi vilahti överstin otsalla, mutta nopea ravintoloitsija lennähti saapuville, heitti liinan papukaijan häkin päälle ja vaiensi kieltään omituisesti raksuttaen ja viipoitellen kättään suunsa edessä romaniattarenkin, joka ei tuntunut ollenkaan käsittävän esiintymisensä suurta tyhmyyttä. Vähitellen pääsi muu seurue elpymään tämän kohtauksen tuottamasta lamaustilasta ja vasta myöhään erottiin miellyttävästä seurustelusta.
Tuo usein mainittu herra ravintoloitsija oli muuten mainioimpia kyypparityyppejä, mitä koskaan olen nähnyt. Hänen mustat silmänsä vilkuivat herkeämättä joka taholle ja näytti hän samalla kertaa huomaavan kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Jos viinipullo tyhjeni jonkun edessä, oli uusi entisen paikalla, ennen kuin itse juoja kerkesi ajatellakaan sen tyhjentymistä. Tarjotessaan ruokalajeja liikkui hän ruokailijain välillä nopeasti kuin salama, mutta samalla taitavasti ja varmasti. Jos hänen oli annettava myöntävä vastaus ja oikea käsi sattui olemaan vapaana, kumartui hän kysyjän puoleen, katsoi häntä silmiin, raksutti kieltänsä kitalakeen kuin orava ja viipoitti samalla kättään suunsa edessä perin lystikkäällä tavalla. Tästä ja yleisestä auttavaisuudestaan ansaitsee hän kiitosmaininnan.